Belgarath katsoi aamunsarastusta ikkunasta. Eilinen ei ollut mennyt hänen suunnitelmiensa mukaan. Ajatuksena oli ollut, että mies olisi lähtenyt yksin, vaarantamatta muiden henkiä omien lapsiensa, saati itsensä takia. Toisaalta, hän tunsi olonsa paljon mukavammaksi tietäessään, että sai seuraa ja tukea, mutta entäs jos jollekin kävisi jotakin? Se, että Zedar oli pettänyt heidät kaikki, oli ollut tarpeeksi kamalaa. Mitä kuolema sitten olisi?
Belgarath kääntyi katsomaan vaimoaan, joka teki heille eväitä. Beltira ja Belkira olivat luvanneet ottaa ruuan valmistukseen tarvittavia tavaroita. Belsambar ja Belgarath olivat eilen illalla käyneet hakemassa hevosia ja rattaat, joihin saisivat laittaa teltat ja muun tarvittavat. Beldin oli Belmakorin kanssa yrittänyt hakea heille karttaa, mutta kuinka hyvin se oli onnistunut, sitä Belgarath ei tiennyt. Yhteisen päätöksen tuloksena he olivat päättäneet lähteä heti aamulla, kun kaikki olisi valmista. Mitä tuleman piti, sitä ei kukaan tiennyt.
”Oletpa sinä hiljainen”, Poledra sanoi rikkoen hiljaisuuden. ”Onko kaikki hyvin?”
”On”, Belgarath vastasi ja katsoi heidän kotiaan hiljaisuuden taas laskeutuessa heidän välilleen. Miehen katse pysähtyi kaikkeen, mikä vain muistutti häntä tytöistä. Viimein hän jäi tuijottamaan tyttöjen leluarkkua ja hänen sisintään viilsi suunnaton ikävä. Siitä oli niin kauan, kun Belgarath oli viimeksi nähnyt pienokaisensa. Hän oli lähtenyt pienellä vastentahtoisuudella, mutta myös helpottuneena päästessään hetkeksi eroon siitä äänestä, huutamisesta ja itkemisestä, joka joskus saattoi raastaa hermoja. Tytöt pitivät aina jonkinlaista ääntä, eikä hiljaisuudesta ja rauhasta ollut silloin tietoakaan. Nyt, kun he olivat poissa, Belgarath kaipasi hyvin paljon jatkuvaa ääntä. Oliko hän todellakin omassa kodissaan?
”Täällä on niin hiljaista, kun tytöt…” Belgarath aloitti, mutta lopetti huomatessaan Poledran laskevan katseensa alas. Hän tiesi, että Poledra oli taas päässyt tasapainoon, mutta lapsien kadottaminen oli silti kova pala naiselle. Hänen vaimonsa tunsi syyllisyyttä ja taisteli sisimmässään, pystyisikö antamaan anteeksi itselleen vai ei.
”Niin”, Poledra sanoi hiljaa, ”niin on.”
Poledra kääntyi katsomaan huonetta, nojaten tiskipöytään. Belgarath näki vaimonsa kasvoilta kaipuun, kun tämä katsoi leluarkkua. Kummankaan ei tarvinnut sanoa mitään, sillä kumpikin kaipasi sitä kaunista, hyvin lapsekasta ja iloista naurua, kirkaisuja, jotka toisinaan olivat merkiksi jonkun hauskuudesta, toisinaan huonojen päivien tulosta. He kaipasivat sanoja ”isä” ja ”äiti”, joka kertoivat heidän vanhemmuudestaan. Ne sanat sisälsivät lähes kaiken, mitä vanhemmat halusivat kuulla. Se merkitsi jollain tasolla lausetta: ”rakastan sinua”. Sanat ”isä” ja ”äiti” saivat heidät kummatkin tuntemaan itsensä lapsille tärkeiksi ja rakastetuiksi.
Hiljaisuudessa seisominen oli hyvin raastavaa. Ihan kuin kuolema niittäisi satoa.
”Pian he ovat taas kotona”, Belgarath sanoi rikkoen hiljaisuuden ja tuli vaimonsa luokse, kietoen kätensä hänen ympärilleen. Poledra nyökkäsi vaitonaisena ja halasi miestään. Belgarath suukotti vaimonsa päälakea, laskien sitten päänsä nojaamaan Poledran päätä vasten. Mihin hän oli taas sotkemassa heitä?
”Belgarath! Poledra!” joku huusi alhaalta. Kumpikin kääntyi ovelle katsomaan, kun Beldin asteli paikalle. ”Oletteko pian valmiita?”
He nyökkäsivät myöntymisen merkiksi ja kokosivat tavaransa mukaan. Ulkona muut odottivat hevosten kanssa. Belgarathilla ja Belsambarilla oli ollut hieman vaikeuksia saada seitsemän hevosta käyttöönsä ja rattaat. Algarit nimittäin pitivät hevosista yli kaiken ja mies, jolta he olivat hevosia ostaneet, oli ollut hyvin vaikeasti suostuteltava. Mies oli kuitenkin myynyt hevosensa ja Belgarath ja Belsambar olivat auliisti luvanneet palauttaa ne. Mitä he muka tekisivät hevosilla, kun Beldin tykkäsi lentää, eikä kukaan muu oikein käynyt missään, ellei ollut pakko.
Aldur katsoi, kuinka he pakkasivat viimeiset tavarat rattaisiin, ja siirsi sitten katseensa vanhimpaan poikaansa, suunnaten hänelle sanansa. ”Muistakaa varautua kaikkeen. Matkalla voi tapahtua mitä tahansa.”
”Kyllä, mestari”, Belgarath sanoi antaessaan hevosensa syödä ruohoa odotellessaan. Mies tiesi vanhimpana opetuslapsena joutuvansa johtamaan muita, joten hänestä tuntui, että hänen kuuluisi ottaa kaikki mestarinsa neuvot vastaan. Ja sen hän myös tekisi.
”Olet vanhin, poikani”, mestari sanoi katsoessaan taas muita. ”Käytä johtovaltaasi hyvin. He tottelevat sun sanojas.”
Belgarath nyökkäsi. ”Niin ma teen, mestari.”
Aldur nosti katseensa takaisin vanhimpaan opetuslapseensa. ”Kosto ei merkitse mitään”, hän sanoi ja miehen silmät loistivat jonkinlaisesta tietoisuudesta, ”joskus vihollinen auttaa sua omasta tahdostaan tai tarkoituksestaan. Joskus siksi, että tahtoo sut ansaan. Ole avosydäminen. Älä lyö kaikkia vihollisiasi maahan jalkojesi alle ja totea heidän valehtelevan. Ole avoin. Kohtele vihollisiasi niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Äläkä unohda, poikani, että ma olen opettanut sua rakastamaan.”
”Ma en unohda, mestari.”
”Ja vielä yksi asia”, Aldur sanoi ja laski kätensä Belgarathin käden päälle, joka lepäsi miehen polven päällä. ”Ma toivon, ettet sa tee mitään typerää. Ma olen kasvattanut sua liian kauan voidakseni menettää sut. Ma rakastan sua aivan liian liikaa, jotta antaisin mun veljeni satuttaa sua. Vaikka sun tyttäret ovat vaarassa ja sun tekisi mielesi juosta kaiken läpi, älä tee niin. Rauhoitu ja pysähdy miettimään. Niin sa selviät.”
”Kyllä mestari”, Belgarath sai sanottua. Hänen mestarinsa loi vielä varman hymyn, ennen kuin laski kätensä ja katsoi taas muita.
Belgarath nielaisi. Mitähän oli tulossa?
Pimeys alkoi laskeutua metsän ylle. He pysähtyivät ja pystyttivät leirin puiden suojaan. Poledra alkoi valmistaa illallista Beldinin lähtiessä tähystämään, mitä edessäpäin oli. Belkira ja Beltira auttoivat mielellään Poledraa sillä aikaa, kun Belgarath, Belmakor ja Belsambar lähtivät keräämään puita, joita voisi myöhemmin lisätä nuotioon. Belgarath pisti merkille puita kerätessään, että hänen veljensä yrittivät keskustella koko ajan ja välttelivät aiheita, joihin liittyisi Polgara ja Beldaran.
Se ei tosin haitannut. Belgarath oli keskittynyt omiin ajatuksiinsa: mitä mestarin sanat oikein tarkoittivat? ’Kosto ei merkitse mitään.’ Mitä se oikein tarkoitti? Pitäisikö hänen estää veljiään ja Poledraa hyökkäämästä Ctuchikin kimppuun paikan tullen? Tai ’älä lyö kaikkia vihollisiasi maahan jalkojesi alle ja totea heidän valehtelevan’. Pitäisikö hänen luottaa jokaiseen vastaan tulevaan ihmiseen.
Belgarath nosti katseensa tähtiselle taivaalle. Kuu oli hieman pilven takana, mutta se ei ollut vielä täysi. Kun Belgarath laskeskeli, hän huokaisi helpotuksesta. Neljä päivää ja kuu olisi täysi. Toisaalta, mitä jos jokin menisi pieleen, eivätkä he ehtisi ajoissa? Neljä päivää voisi olla tarpeeksi, jotta he ehtisivät Ctuchikin majapaikalle, mutta silti. Ctuchik oli juonikas kaveri ja saattoi keksiä ihan mitä vain.
He palasivat takaisin leiriin. Beldin oli palannut tutkimusretkeltä. Belgarath ei tiennyt, olisiko iloinen vai pettynyt kuullessaan, ettei kyttyräselkä ollut nähnyt ketään lähettyvillä. Hän oli tietenkin kiitollinen siitä, ettei kukaan voisi hyökätä heidän kimppuunsa yön aikana, mutta toisaalta hän olisi halunnut jotain vihjeitä lapsistaan tai Ctuchikista. Levottomuuden vallassa hän päätti syödä myöhemmin ja käydä pienellä kävelylenkillä rauhoittuakseen ennen nukkumaan menoa. Kyllä jotain jälkiä piti olla…
Aamulla he olivat kaikki hereillä ennen puoltapäivää. Belgarath oli hieman pettynyt, koska oli toivonut heidän pääsevän jatkamaan matkaa aikaisemmin. Hän peitti sen, mutta Poledra näki hänen lävitseen, vaikkei sanonut sitä ääneen. Nainen saattoi vain laskea kätensä miehen kädelle ja hymyillä lohduttavasti. Belgarath tiesi Poledran olevan yhtä kärsimätön kuin hän ja se helpotti hänen oloaan.
He purkivat telttoja Poledran valmistaessa aamiaista. Kun nainen oli saanut ruoat valmiiksi, ja miehet laittaneet kaikki ylimääräiset tavarat takaisin rattaisiin, metsästä alkoi kuulua rapinaa. Aivan, kuin joku olisi kävellyt siellä.
Jokainen heistä jähmettyi paikalleen ja naulasi katseensa metsään. Ihan, kuin joku tai jokin olisi astellut heitä kohti. Belgarath tunsi Poledran koskettavan hänen olkapäätään, mutta hän yritti olla välittämättä siitä ja tarkkaili metsän jokaista liikettä.
Pian metsästä tuli lähemmäs tuttu hahmo, joka pysähtyi katsomaan heitä. Aldurin opetuslapset henkäisivät yhteen ääneen. Ei pelosta, vaan yllättyneisyydestä. ”Zedar!”
Zedar tärisi hieman katsoessaan heitä. ”Tulen rauhassa”, hän mutisi hermostuneena ja katsoi heitä peloissaan, puristaen nyyttiä sylissään. Belgarath astui eteenpäin ja oli valmis sanomaan jotakin, kunnes Poledra tuli lähemmäs ja puristi lujemmin hänen olkapäätään. Hiljaa nainen kuiskasi: ”katso”, ja nosti sormensa osoittaen nyyttiä Zedarin käsissä.
Belgarath kiinnitti nyt ensimmäisen kerran huomionsa nyyttiin ja järkyttyi nähdessään sen todellisen olemuksen.
”Iti. Äiti”, vaalea tyttö sanoi Zedarin sylistä ja katsoi Belgarathia ja Poledraa.
”Beldaran…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti