Kahdeksastoista luku: Uudet suunnitelmat

Laakso häämötti edessäpäin. Tornit lähenivät sitä mukaan, mitä lähemmäs he tulivat. Matka oli viimeinkin ohi lukuun ottamatta sitä, että hevoset pitäisi palauttaa takaisin algareille. Suureen tavara määrän takia he olivat tulleet siihen tulokseen, että he tyhjentäisivät ensin lastinsa, ennen kuin palauttaisivat rattaat.

      ”Tervetuloa kotiin, mun poikani ja tyttäreni”, mestari toivotti, kun he olivat tulleet lähemmäs. Aldur oli tullut heitä vastaan torneilta, jotka eivät olleen minkäänlaisessa järjestyksessä. Välit tornien välillä saattoivat vaihdella, toiset oli kauempana toisista, kuin toiset. Ne oli aikoinaan rakennettu vain sinne, minne kukin heistä oli oman torninsa halunnut rakentaa.

      ”Kiitos, mestari”, Belgarath sanoi laskeutuessaan pois hevosen selästä ja laski Polgaran maahan. Hän päästi hevosensa vähän matkan päähän syömään ruohoa. Muut tekivät samoin tullessaan heidän luokseen ja laskeuduttuaan pois hevosensa selästä. Polgara ja Beldaran kiiruhtivat tervehtimään mestaria. Aldur kyykistyi tervehtimään lapsia.

      ”Oliko jännittävä reissu?” hän kysyi. Siinä samassa kumpikin tytöistä ryhtyi innokkaasti selittämään yhtä aikaa eri asiasta.

      ”Ehkä vähän liiankin jännittävä”, Belsambar naurahti katsellessaan tyttöjä.

      Aldur kuunteli kummankin tytön selitystä hymyillen lempeästi, kenties hivenen huvittuneenakin. Belgarath pohti, mahtoiko kumpikaan tytöistä ymmärtää puhuvansa toisen kanssa samaan aikaan.

      Lopulta tytöt olivat saaneet asiansa loppuun. Mestari myönnytteli ja nousi ylös katsoen opetuslapsiaan. ”Ma olen ylpeä teistä, pokani ja tyttäreni. Olette puhdistaneet pienen kylän, jota hallitsi paha.”

      ”No, eiköhän Belgarath suurimman osan tehnyt”, Belmakor sanoi kohottaen olkiaan.

      ”Minusta me kaikki teimme osamme”, Belgarath sanoi vaatimattomasti veljilleen. ”Joten eiköhän jaeta kunnia keskenämme.”

      ”Ma kannattaisin sun ehdotustas”, mestari sanoi lempeästi ja katsoi sitten vuorollaan heitä kaikkia. ”Mutta missä on lempeä veljenne?”

      Belmakor loi katseensa taivaalle. ”Tulee tuolta”, hän sanoi.

      Haukka laskeutui katseiden saattamana alas. Hahmo alkoi värjyä takaisin ihmisen muotoon päästyään lähemmäs maata. Tällä kertaa Polgara ja Beldaran eivät olleet moksiskaan sedästään. Sen sijaan he istuivat ruohikolla ja keskittyivät omiin leikkeihinsä.

      ”Tervehdys, mestari”, Beldin tervehti. Aldur nyökkäsi tervehdykseksi, jonka jälkeen Beldin kääntyi Belgarathin puoleen ojentaen paperilappua. ”Tapasin tähystysretkelläni Drasin, joka oli matkalla Malloreasta kotiin”, hän aloitti. ”Hän kertoi, että joku riutuneen näköinen mies oli antanut tämän hänelle ja käskenyt tuoda sen sinulle. Dras oli kuulemma lukenut sen, jotta olisi tiennyt, kuinka kiireellinen tämä olisi ollut, mutta hän ei saanut mitään selvää siitä.” Beldinin ilme muuttui ärtyneeksi. ”Enkä minäkään ymmärtänyt. Ymmärsin vain, että se on sinulle Ctuchikilta.”

      Belgarath loi kysyvän katseen kitukasvuiseen veljeensä ennen kuin siirsi katseensa takaisin paperilappuun, joka oli taiteltu. Hän avasi sen ja luki:

Belgarath.

      Toivottavasti olet tyytyväinen, sillä maailma jatkaa kulkuaan.

      Illat vaihtuvat öiksi, aamut päiviksi.

      Kesän jälkeen koittaa syksy ja talvi muuttuu kevääksi.

      Aurinko nousee ja laskee, päivät vaihtuvat.

      Tuo ei ollut viimeinen täysikuu, joka valtaa taivaan.

      Kun seuraava täysikuu nousee, niin tähdet ovat kadonneet.

      Ja silloin kadut, ettei susi syönyt pentujaan.

-Ctuchik

Opetuslapset loivat hieman pelokkaan katseen Belgarathiin.

      ”Eihän tuosta ota mitään selkoa”, Belsambar parahti. ”Ei kai susi syö omia pentujaan!”

      Belgarath hymyili vaisusti.

      Poledra katsoi häneen. ”Tiedätkö sinä, mitä tuo tarkoittaa?” hän kysyi.

      Belgarath katsoi vaimoaan suoraan silmiin ja kohotti olkiaan mahdollisimman tietämättömästi. ”Mistä minä voisin tietää? En ajattele kuin Ctuchik.”

      ”Mutta ilmeesi kertoi äsken jotain. Kerro, mitä se tarkoitti”, Poledra tivasi. Belgarath hymyili rypistäessään paperin nyrkkinsä sisään ja sujautti sen taskuunsa muiden huomaamatta. ”Sanoin jo, etten tiedä. Mutta minä voisin kirjoittaa sinulle mysteerin, joka tarkoittaisi jotakin tämän tapaista”, hän sanoi viattomasti ja aivan yllättäen suuteli vaimoaan. Belgarath tunsi, kuinka Poledra oli säikähtänyt, mutta hiljalleen rentoutunut ja hänen riemukseen vastannut suudelmaan. Hän saattoi kuulla, kuinka Belkira ja Beltira huokaisivat ihastuneina, eikä kukaan halunnut särkeä heidän hetkeään. Paitsi eräs.

      ”Äiti ja iti puttaa”, Beldaran sanoi nostaessaan katseensa käsistään ja nähdessään vanhempiensa suutelevan.

      Polgara nosti myös katseensa ja katsoi vanhempiaan. ”Yök! Toti ällöä.”

      Muut alkoivat nauraa. Belgarath ja Poledra irrottautuivat toisistaan yhtyäkseen muiden nauruun. 3-vuotiaat tytöt eivät ymmärtäneet asian hauskuutta, joten tyytyivät katsomaan ihmeissään vanhempiaan.

      ”Onkos se sitten ällöä, kun isi pussaa Polia?” Belgarath kysyi huvittuneena, kun he olivat rauhoittuneet.

      Pol katsoi isäänsä. ”Ei, kun iti puttaa Polia potkelle.”

      Belgarath hymyili ja nappasi vanhemman tyttärensä syliinsä. Tyttö kirkui. Se ei ollut sitä huonon päivän kiljumista, vaan sitä, mikä kertoi jonkun asian hauskuudesta. Polgara rimpuili leikkisästi, kun Belgarath yritti suukottaa tytärtään.

      Beldaran nousi ylös ja tarttui isänsä housun lahkeeseen. ”Bel myöt.”

      Belgarath asetti Polgaran turvallisesti toisen käsivartensa varaan ja nosti nuoremman tyttärensä syliinsä ja suukotti vuoroin kumpaakin tytärtään.

      ”Jätä minullekin muutama suukko”, Poledra sanoi hymyillen ja otti mitään sanomatta Beldaranin syliinsä, kun Belgarath oli lopettanut leikkinsä.

      ”Älä siitä huoli”, mies sanoi huvittuneena. ”Sinulle minulla on oikein oma säästö suukoille.”

      Tuli kiusallinen hiljaisuus. Belgarath tiesi, että joku hänen veljistään ajattelisi kirjettä, jonka hän oli saanut Ctuchikilta.

      Belmakor venytteli. ”No, jollei minulle ole mitään hommia, niin taidanpa mennä viihdyttämään maragi naisia.”

      ”Taasko?” opetuslapset kysyivät lähes yhteen ääneen. ”Et ole sitten muutamaan vuoteen muuta tehnytkään”, Belkira sanoi katsoen veljeään.

      Belmakor kohotti olkiaan. ”Kun katselee noin puolen vuotta Belgarathia ja hänen onneaan, pistää miettimään, miksen itse tekisi samoin.”

      ”No, mikset etsi naista ja mene naimisiin?” Belgarath kysyi sijoitellen Polgaraa sylissään paremmin. ”Ei tämä avioliitto ja lapset niin paha asia ole, kuin Beldin väittää.”

      Belmakor hymyili. ”Taidan pysyä tällä linjalla. En ainakaan erehdy katumaan päätöksiäni.”

      ”Olet iljettävä, Belmakor”, Poledra sanoi nojaten mieheensä. ”En menisi naimisiin kanssasi mistään hinnasta.”

      Beldin katsoi Poledraa. ”Sinullahan on jo iljettävä ja hyvin laiska Belgarath.”

      ”Hei!” Belgarath sanoi, mutta Poledra keskeytti: ”mutta hän antaa minulle ja lapsille paljon enemmän, kuin kukaan teistä pystyy kuvittelemaankaan. Sitä paitsi hän ei käy naisissa selkäni takana.”

      ”Montakohan lasta siellä mahtaa jo odottaa sinua?” Belkira kysyi välittämättä keskustelun sivuamisesta. Belmakor nauroi: ”Toivottavasti ei yhtään.”

       ”No, mitä te muut aiotte tehdä?” Beltira kysyi katsoessaan muita. Belsambar huokaisi. ”Taidan jäädä toistaiseksi laaksoon ja viedä kärryt huomenna takaisin algareille.”

      ”Taidan palata Malloreaan tarkkailemaan tilannetta”, Beldin sanoi ja katsoi Belgarathia. ”Entäs sinä?”

      ”Taidan jäädä laaksoon joksikin aikaa”, Belgarath vastasi ja tiesi Poledran hymyilevän tyytyväisenä. Hänen vaimonsa vihasi sitä, että hän lähti matkaan ja nainen jäi yksin kotiin.

      ”Etkö aio olla huolissasi kirjeestä ja selvittää sitä?” Belmakor kysyi.

      Belgarath kietoen vapaan kätensä Poledran ympärille ja veti vaimoaan itseään vasten. ”Enpä taida ihan vielä”, hän sanoi ja katsoi Poledraa. ”Seuraava suunnitelmani on jäädä ainakin muutamaksi päiväksi laaksoon leikkimään kotia.”

      ”Ei kuulosta ihmeelliseltä”, Beldin sanoi hieman masentuneena huomatessaan, ettei hänen veljeään kiinnostanut lainkaan lappu saati sen merkitys.

      Belgarath hymyili lempeästi. ”Usko minua, Beldin. Minun on nyt aika siirtää Ikiaikainen ja Rakastettu Belgarath sivuun ja muuttua aviomieheksi rakastaakseni vaimoani ja isäksi huolehtiakseni lapsistani.”

Pimeys oli laskeutunut laaksoon. Belgarath ja Poledra istuivat sängyssä nojaten tyynyjään vasten peiton lämmittäessä. Kumpikin oli omalla puoliskollaan keskittyneenä omiin puuhiinsa. Belgarath oli suorastaan kiitollinen, että Poledra oli tosissaan ryhtynyt kutomaan. Nyt hän sai lukea rauhassa tutkimuksiaan ilman, että nainen puhuisi koko ajan hänelle jostakin ja sen jälkeen valittaisi, kun mies ei kuunnellut.

      Oli kuitenkin yksi ongelma, mikä toisinaan häiritsi miehen keskittymistä.

      Belgarath katsoi vaimoaan ja hetken mietittyään otti esiin asiansa: ”olen hieman miettinyt… Pitäisiköhän meidän hankkia isompi sänky?”

      Poledra irrotti katseensa työstään ja katsoi miestä hymyillen huvittuneena. ”Väitätkö, että me kaksi emme mahdu enään viihdyttämään toisiamme tässä sängyssä?”

      Belgarath naurahti. ”En minä sitä. Luullakseni mahdumme paremmin kuin hyvin tekemään sen, mutta jos meidän välillämme alkaa useimmin olla jotakin, niin olen mustelmilla”, hän sanoi ja katsoi lapsia, jotka nukkuivat rauhallisesti heidän välissään: päät omilla tyynyillä ja pieni, lämmin peitto päällään. Belgarath oli vain laittanut merkille muutaman kerran jälkeen, että Polgaralla oli outo tapa potkia ja heittelehtiä unissaan ja toisinaan, kun tytön oma peitto oli jalkopäässä, hän saattoi tarrautua isänsä peittoon ja repiä sitä tai ellei muuta, niin vähintään ryömiä saman peiton alle ja silloin potkut kyljessä eivät tuntuneet mukavilta.

      ”Kyllä he taas muutaman yön jälkeen palaavat omiin sänkyihinsä”, Poledra sanoi rikkoen hiljaisuuden. Belgarath nosti huvittuneen katseen vaimoonsa. ”Toivoa sopii.”

      Tuli hiljaisuus. Belgarath jatkoi lukemistaan ja Poledra kutomistaan, kunnes haukotteli ja sanoi: ”taidan mennä nukkumaan.”

       ”Mmm…” Belgarath mutisi. Poledra kosketti miehensä olkapäätä, jolloin Belgarath käänsi päätään antaen vaimolleen suukon. ”Hyvää yötä, rakkaani”, hän sanoi.

      ”Hyvää yötä”, Poledra vastasi, suukotti vielä lapsiaan, ennen kuin puhalsi kynttilänsä sammuksiin ja painoi päänsä tyynyyn. Belgarath katsoi vaimoaan hetken, päättäen sitten menevänsä myös nukkumaan. Hän suukotti tyttöjä ja kääntyi laskeakseen paperit pöydälle, kun hänen silmiinsä iski Ctuchikin kirje.

      Aldurin suostuessa hän ei ollut kertonut koko totuutta muille. Hän tiesi, että jos olisi kertonut, mitä todella oli tapahtunut, muut olisivat voineet hermostua asiasta ja jankanneet siitä vielä paljon myöhemmin. Hänellä oli ollut mahdollisuutensa.

      Belgarath laski paperinsa kirjeen päälle ja sammutettuaan kynttilänsä, hän painoi päänsä tyynyyn. Polgara liikahteli hänen vieressään ja hän tunsi, kuinka tyttö mönki hänen peittonsa alle, ihan hänen ihoaan vasten. Hän tunsi Polin rauhallisen hengityksen kylkeään vasten.

      Belgarath silitti Polgaran hiuksia mietteissään. Hän tiesi oikein hyvin, mitä Ctuchik oli tarkoittanut kirjeellään vaikka muut eivät olleetkaan. Nyt, kun asiaa mietti, hän ei ollut varma, oliko Torakin opetuslapsi suunnitellut sen vain hänen ymmärrettäväksi vai mysteeriksi. Sen hän kyllä tiesi, että hän ymmärsi paljon enemmän kuin Ctuchik, ja hänellä oli paljon sellaista, mitä hänen vihollisellaan ei ollut. Belgarathilla oli mestari, joka ymmärsi ja antoi anteeksi ja veljet, jotka auttoivat avun tarvittaessa. Hänellä oli vaimo, joka seisoi hänen rinnallaan aina ja lapset, jotka saivat aina hymyilemään. Ja se kaikki oli rakkauden ansiota.

      Belgarath kääntyi kyljelleen ja katsoi Poledraa ja lapsiaan hymyillen. Vuosien aikana, ennen naimisiin menoa, hän ei ollut koskaan ajatellut avioliittoa saati lapsia. Kun hän oli tavannut Poledran ja mennyt naimisiin, häntä oli pelottanut, pystyisikö miellyttämään vaimoaan tarpeeksi. Isäksi tullessaan ajatus siitä, voisiko hän olla tarpeeksi hyvä isäksi, oli painanut hänen mieltään. Poledra oli hymyillyt ja sanonut, että antamalla rakkautta ja huomiota lapsille, hän olisi vallan loistava isä lapsille.

      Nainen oli ollut oikeassa. Vaikka lapset eivät olleet mitenkään riippuvaisia isästään niin kuin äidistään, joka ensimmäisten kuukausien aikana ruokki lapsia, hän oli silti onnistunut saamaan vahvan siteen itsensä ja lapsiensa välille. Ja nyt hän tiesi sen varmasti: tätä perhettä kukaan ei voisi koskaan hajottaa…

Ei koskaan…

Seitsemästoista luku: Uusi aamu

Poledra avasi silmänsä ja katsoi taloa, jonka lattialla hän makasi. Jostain kuului kolinaa ja puheensorinaa. Oli jotenkin niin rauhallista…

      Yhtäkkiä Poledra pomppasi ylös ja juoksi ulos. Hän ei muistanut tarkalleen eilisillan tapahtumia, mutta sen verran hän muisti, että hänen miehensä oli taistellut Ctuchikin kanssa roviolla ja jumalat olivat saapuneet.

      Poledran astuessa ulos aurinko sokaisi hänet. Nainen nosti kätensä kasvojensa eteen varjoksi ja siristi silmiään. Aamu oli hyvin kirkas. Joka puolella oli vielä kosteaa ja rovio, jota Poledra oli alun perin tullut katsomaan, oli tuhkasta mustana. Ensimmäiset talot olivat palaneet kokonaan, mutta loput Poledra ja muut olivat onnistuneet pelastamaan.

      Nainen asteli muiden opetuslasten luokse. Polgara ja Beldaran juoksivat häntä vastaan. Poledra kyykistyi ottaen heidät syliinsä ja suukotti kumpaakin.

      ”Hyvää huomenta, Poledra”, Belkira ja Beltira toivottivat. Poledra laski lapset maahan ja hymyili nyökätessään. Ainoa asia, minkä hän juuri nyt halusi tietää, oli, missä hänen miehensä oli.

      ”Kaunis aamu”, Belmakor sanoi, kuin vältellen jotakin.

      ”Missä mieheni on?” Poledra kysyi. Miehet vilkuilivat vaitonaisina toisiaan.

      ”Emme tiedä”, Beldin sanoi. ”Kävimme katsomassa kaikki paikat tästä kylästä, mutta emme löytäneet jälkeäkään.”

      Poledra huokaisi ja sulki silmänsä. Oliko Belgarath todella hävinnyt taistelussa Ctuchikille?

      Kyläläiset olivat kokoontuneet yhteen ja tulivat heidän luokseen. Poledrasta se ei näyttänyt hyvältä. Hän epäili vahvasti, ettei heidän uskonsa velhoihin ja rovioon ollut muuttunut yhtään.

      Hän erehtyi.

      He pysähtyivät heidän eteensä ja eturivin kookas mies astui eteenpäin. ”Olemme teille henkemme velkaa”, hän sanoi. ”Te… pelastitte meidät ja sen, mitä kylästämme oli pelastettavissa. Nyt me haluaisimme pyytää anteeksi aiheuttamaamme vahinkoa.”

      Poledra tuhahti ja kääntyi poispäin. Hän ei tiennyt, olisiko halukas antamaan anteeksi, ottaen huomioon sen, että kyläläiset olivat meinanneet polttaa Belgarathin ja Polgaran, sitten Beldinin ja eilen illalla hänen miehensä oli taistellut kylän puolesta ja he olivat kehdanneet epäillä Poledraa ja muita. Toisaalta hän tiesi, että Belgarath antaisi anteeksi kyläläisille tietämättömyyden takia.

      ”Saatte anteeksi”, uusi, mutta tuttu ääni sanoi. Kaikki käänsivät katseensa äänen suuntaan ja helpotus täytti Poledran sisimmän.

      ”Belgarath!”

      ”Iti!”, tytöt huudahtivat lähes yhtä aikaa Poledran kanssa ja he lähtivät juosten miehen luokse. Poledra tuli ensimmäisenä miehensä luokse ja suuteli tätä kietoen kätensä samalla miehen kaulalle. Sitten hän irrottautui ja painoi päänsä miehen olkapäätä vasten.

      ”Minä pelkäsin jo, etten näkisi sinua enään”, Poledra sanoi hiljaa ja nosti katseensa mieheen.

      ”Koska sinusta on tuollainen tullut?” Belgarath kysyi hivenen huvittuneena. ”Ymmärsin syyn kyllä silloin, kun olin vankina, mutta et kyllä koskaan ole ollut huolissasi minusta, kun joudun taisteluun.”

      ”Olenpas”, Poledra sanoi yrittäen olla välittämättä tytöistä, jotka roikkuivat isänsä housunlahkeissa ja toistivat isä-sanaa saadakseen huomiota. ”En vain löytänyt ajatuksiasi.”

      Belgarath hymyili. ”Johtui ehkä mestarista ja Torakista”, hän sanoi irrottaen otteensa vaimostaan ja kyykistyi ottamaan tyttöt syliinsä. Tytöt nauroivat, kun Belgarath nousi täyteen pituuteensa. Mies suukotti tyttöjä ja hieroi poskeaan tyttöjen poskia vasten, mikä sai heidät nauramaan. Se sai myös Poledran hymyilemään. Tyttöjen nauru oli jotakin, mikä sai kaikki huolet pois.

      Tytöt alkoivat kysellä, missä isä oli ollut, mutta Belgarath väisti kysymyksen huomatessaan kyläläisten seisovan edelleen paikoillaan ja katsovan häntä.

      ”Anteeksi pyyntönne on hyväksytty. Nyt, ryhtykää korjaamaan kyläänne.”

      Kyläläiset alkoivat puhua keskenään ja pian nuori nainen joukon keskeltä tuli Belgarathin luokse. ”Voisimme kiitokseksi antaa teille yösijaa ja syömistä”, hän sanoi ujosti. Belgarath katsoi ensin veljiään ja sitten vaimoaan. Poledra ei halunnut jäädä, ei ainakaan nyt, kun naisväki alkoi katsoa hänen miestään sankarina, jonka kaikki halusivat hoiviinsa ja aviomiehekseen.

      Poledra katsoi miestään, yrittäen peittää mustasukkaisuutensa. ”Tee, mitä tahdot. Itse kaipaisin juuri nyt kotiin.”

      Belgarath käänsi katseensa takaisin naiseen. ”Kiitos kutsusta, mutta taidamme nyt koota tavaramme ja lähteä kotiin päin, ellette tarvitse apua”, hän sanoi pahoittelevaan sävyyn. Nainen näytti hieman haikealta, mutta kumarsi sanoen: ”kuten herrani tahtoo.” Sitten hän nousi ylös ja hymyili toiveikkaana. ”Ehkä voisimme laittaa jotakin mukaanne. Samalla te voisitte kertoa, mitä kylämme johtajalle kävi.”

Päivä oli pitkällä, ennen kuin he olivat päässeet lähtemään. Belgarath oli kertonut kyläläisille Ctuchikista ja kaikesta, mitä oli tapahtunut taistelun aikana. Vaikka hän ja Aldur olivat olleet vahvoilla ja lähes voittaneet Ctuchikin ja Torakin, Torak oli keksinyt paeta. Belgarath oli yrittänyt saada heitä kiinni lähes koko yön, kunnes mestari oli kehottanut antamaan olla ja sanonut, etteivät he tulisi ihan heti takaisin. Kyläläiset olivat tietenkin mielissään huijarin katoamisesta, ja Belgarathin harmiksi he kovasti lupasivat polttaa Ctuchikin roviolla, mikäli tämä palaisi. He eivät olleet ottaneet opikseen.

      Tarinan kerrottuaan Belgarath, Beldin, Belsambar ja Belmakor olivat hevosia ja rattaita hakiessaan tehnyt pienen palveluksen kyläläisille käyttäessään tahtoaan ja korjasivat muutaman talon. Tehtävän oli pitänyt olla huomaamaton, mutta joku oli huomannut ja kailottanut asian muille. Seurauksena heidän lähtönsä oli vain viivästynyt, kun kyläläiset olivat antaneet kiitokseksi lisää ruokaa, juomaa, vaatteita ja kaikkea, mitä vain saattoivat löytää. Aldurin opetuslapset yrittivät aluksi estellä, mutta antoivat lopulta periksi, kun kyläläiset eivät olleet ottaneet kuuleviin korviinkaan. Päästyään lähtemään, opetuslapset palasivat vaivihkaa takaisin metsään hakemaan tavaroitaan. Heidän onnekseen ne mahtuivat kärryihin juuri ja juuri.

      ”Iti”, Polin ääni sanoi. Se herätti Belgarathin omista ajatuksistaan. ”Taako Polkin lattattaa?”

      Belgarath katsoi edessään istuvaa mustahiuksista tyttöä. ”Ei tässä ole paljoakaan kokeilemista”, hän sanoi.

      Pol muuttui pohtivaksi. ”No mutta taako Pol tilti ohjata?”

      ”Jos teet niin kuin isi sanoo”, Belgarath sanoi. Pol alkoi hymyillä ja otti ohjakset käsiinsä innoissaan. Mies laittoi huvittuneena merkille, kuinka tyttö puristi jännittyneenä suitsia.

      ”Taitaa olla tarkkaa puuhaa”, Poledra sanoi tullessaan hevosensa kanssa miehensä rinnalle.

      Belgarath hymyili vaimolleen. ”Sitä se taitaa olla.”

      ”Toivottavasti palaat laaksoon ennen talvea”, Beldin sanoi.

      Belgarath kohotti kulmiaan. ”Mitäs tuo nyt tarkoitti?”

      Beldin nyökkäsi päätään Polgaran suuntaan. ”Niin kauan kuin tuo tyttö ohjaa, voit löytää itsesi kaikkialta muualta kuin laaksosta.”

      Belgarath hymyili. ”Kehtaatkin epäillä. Minun tyttärelläni on loistava suuntavaisto. Yhtä loistava, kuin minullakin”, hän puolustautui huvittuneena.

      Belmakor nauroi. ”Niinpä niin, ja kun saman ratsun päällä istuu kaksi yhtä uppiniskaista henkilöä, saattaa olla, ettei laaksoon palaamisesta ole tietoakaan.”

      Belgarath naurahti. ”Kiitos kovasti, veli-kulta. Otan tuon kohteliaisuutena”, hän sanoi ja katsoi taas Polgaraa, joka keskittyi kovasti ratsastamiseen.

Kuudestoista luku: Täydenkuun rovio

Sade piiskoi heidän kasvojaan. Se esti tulen leviämästä lähemmäs miehiä, jotka heittelivät ja väistelivät taikojaan, joita he loihtivat tahdollaan nopeampaa kuin monikaan ehti huomata.

      Belgarathin kasvoilla valuva hiki sekoittui sateen sekaan samalla, kun mies kokosi tahtonsa ja päästi sen vapaaksi. Se osui juuri Ctuchikin rintakehään, jonka seurauksena mies lensi selälleen märkien puiden päälle.

      Belgarath väisti viimeiset iskut, joita ilmassa oli lentänyt, ja astui lähemmäksi vihollistaan. ”No niin, Ctuchik. Joko olet saanut tarpeeksesi?”

      Ctuchik nousi toisen kyynärpäänsä varaan kyljelleen ja sylkäisi. ”En, Belgarath”, hän sanoi noustessaan ylös. ”Minulla on vielä yksi yllätys sinulle.”

      Belgarath ei ehtinyt tekemään mitään, kun Ctuchik jo kohotti kätensä ja kasvonsa sateiselle taivaalle huutaen: ”mun pyhä mestarini, maailman valtias, jumalista viisain. Ma, sun opetuslapsista nöyrin ja mestariaan kunnioittavin, pyydän sun apuas. Korvaan kaiken takaisin, jos annat apusi.”

      Belgarathia kuvotti. Kuinka turhanpäiväistä miellyttämistä vain siitä, että saisi apua jumalaltaan. Belgarath ei ollut koskaan pitänyt Torakista ja piti jumalasta entistäkin vähemmän, kun kuuli Ctuchikin kunnioituksen. Hän pystyi vaikka vannomaan, että Torak oli käskenyt opetuslastensa sanomaan tuon kaiken.

      Ctuchikin ympärille muodostui musta sädekehä. Belgarath tunsi harmin huomatessaan, että Torak oli antanut apunsa ja nyt Belgarath oli alakynnessä, ellei…

      ”Belgarath”, Torakin ääni sanoi Ctuchikin suusta, ”kuinka otettu olenkaan saadessani tavata sut täällä.”

      Belgarath irvisti. ”Kuin myös”, hän sanoi hampaiden välistä. ”Viime tapaamisesta onkin aikaa.”

      Torak tuhahti. ”Sa olet vieläkin yhtä viisasteleva kuin ennenkin. Ma lupasin antaa sulle oppitunteja käyttäytymisestä. Olisiko nyt sen aika?”

      Ctuchik kokosi tahtoaan samalla, kun tuli lähemmäs Belgarathia. Aldurin opetuslapsi kävi mielessään läpi monia vaihtoehtoja, joita voisi kokeilla. Totuus oli, että Ctuchikilla oli Torakin voimat – jumalan voimat. Belgarath ei ikinä pärjäisi.

      Hän nosti katseensa sateiselle taivaalle huutaen: ”mestari! Sun poikas tarvitsee sua!”

      Torak nauroi mielipuolisesti Ctuchikin kautta. ”Luuletko sa tosiaan noin onnettomalla pyynnöllä saavasi apua?”

       Belgarath ei oikeastaan tiennyt, mistä sanat olivat tulleet hänen mieleensä, mutta sininen sädekehä ympäröi hänet. Se tiesi vain yhtä asiaa…

       ”Pyyntö oli mulle tarpeeksi”, Aldurin ääni vastasi Belgarathin suusta ja siinä samassa Belgarath tunsi suunnatonta helpotusta. Hänen pyyntönsä oli kuultu.

     ”Ma kuulen aina sun pyyntös, pokani”, Aldurin lempeä ajatus sanoi Belgarathin pään sisällä.

      ”Ma en ymmärrä, miksi sa annat opetuslastesi puhua sulle noin halventavasti”, Torak intti. ”Heidän pitäisi kunnioittaa sua.”

      ”He kunnioittavat mua rakkaudellaan”, Aldur vastasi. ”Muuta ma en tarvitse, enkä tahdo.”

      ”Olet hullu”, Torak rääkäisi ja kokosi tahtoaan. ”Sun typerä opetuslapsesi vei mun kiveni.”

      ”Kivi kuuluu mulle, jonka mun rakas poikani toi takaisin ja vei turvaan sulta.”

      Se oli liikaa Torakille. Äkkiä Belgarath tunsi suunnatonta myötätuntoa Ctuchikia kohtaan. Millaista vihaa tuo opetuslapsi joutuisi pitämään sisällään? Torak ei luultavasti tuntenut paljoakaan sääliä, jotta voisi rajoittaa vihansa määrää.

      ”Sa olet kirottu, Aldur”, Torak mylväisi ja päästi tahtonsa vapaaksi. Ctuchik heilautti kättään tulta kohti, ottaen siitä pienen osan käteensä. Tuli muuttui mustaksi miehen käsissä. Belgarathin sisimmässä muljahti, kun hän aisti mustan tulen valtavan vihan voiman.

      ”Anna mun käyttää sun tahtoas, poikani. Tehkäämme rakkaudesta vahvempi”, mestarin ääni sanoi Belgarathin pään sisällä.

      ”Selvä, mestari”, hän vastasi ja kokosi itsensä. Hän tiesi olevansa paljon vahvempi nyt, kun hän tunsi mestarinsa läsnäolon.

      Belgarath kokosi tahtonsa päättäväisesti yhtä aikaa mestarin tahdon kanssa. Yhdessä he vapauttivat sen. Belgarath heilautti käsiään, kuin ottaen osan tulesta. Liekki hänen käsissään muuttui tummanpunaiseksi.

      ”Se olkoon rakkauden symboli”, Aldurin ääni sanoi. Belgarath nyökkäsi ja katsoi Ctuchikia. ”Pelissä on nyt paljon enemmän, kuin meidän voimamme.”

      Ctuchikin kasvoilla oli tuskallinen ilme, joka muuttui vaivoin hymyksi. ”Sinä olet mennyttä, Belgarath”, hän sanoi.

      ”Sen me selvitämme nyt”, Belgarath sanoi ja enempää ajattelematta hän heitti tummanpunaisen liekkinsä kohti Ctuchikia.

Poledra katsoi hermostuneena kyläläisiä. He eivät edes kuulleet, mitä opetuslapset halusivat sanoa. Sen sijaan he juoksivat ympäriinsä hädissään tietämättä, minne mennä turvaan tai miten sammuttaa tulipalo.

      Beldin oli useampaan kertaan kironnut, kuinka tyhmiä kyläläisiä Ctuchik oli löytänyt itselleen. Poledra oli kuitenkin sulkenut tuon huomion pois. Kyläläiset olivat vain paniikissa.

      Belsambar, Belmakor, Beltira ja Belkira palasivat pian heidän luokseen. ”Nuo talot”, Belsambar sanoi osoittaen rakennuksia kylän perällä, ”olisivat oikein hyviä turvapaikkoja heille.”

      Poledra nyökkäsi ja siirsi märkiä hiuksiaan pois silmiltään. Sade ei tuntunut millään hellittävän, muttei se myöskään estänyt tulen leviämästä. Ainoa, mitä sade teki, oli vain hidastaminen, mutta tuulen takia sekin tuntui hyvin mitättömältä.

      ”Ilmoitanko heille asian?” Beldin kysyi. Poledra vilkaisi leviävää tulipaloa. ”Tee se”, hän sanoi ja nosti kummankin tytön syliinsä. Tytöt olivat yhtä märkiä kuin äitinsä ja jalat kokonaan kurassa.

      ”Kuunnelkaa kaikki!” Beldin ärjäisi. Kyläläiset pysähtyivät ja hiljenivät. Ensimmäinen kuitenkin osoitti heitä ja huusi: ”velhoja!”

      ”Me tahdomme auttaa teitä”, Beldin huusi. Kyläläiset eivät ottaneet sitä kuuleviin korviinkaan, vaan alkoivat puhua roviolla polttamisesta.

      Poledraa suututti. ”Ettekö te ota opiksenne!” hän kiljaisi. Kyläläiset hiljenivät ja katsoivat Poledraa. ”Ettekö näe, mitä rovio on saanut aikaan?”

      ”Se on teidän syytänne”, yksi naisista huudahti hermostuneena. ”Olette velhoja, voitte tehdä mitä tahdotte. Olette levittäneet tulen.”

      ”Miksi me sitten haluamme auttaa?” Belsambar kysyi. Kyläläisten keskelle tuli hiljaisuus. Pientä keskustelua käytiin, ennen kuin eräs mies vastasi: ”tämä on jokin juoni.”

      Aldurin opetuslapset vaihtoivat katseitaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun heidän luottamuksensa kyseenalaistettiin.

      Poledra astui eteenpäin. ”Tahdotteko te toisiaan, että kuolette kaikki?” hän kysyi ja katsoi heitä toruvasti. ”Juuri tälläkin hetkellä minun aviomieheni, näiden lapsien isä, taistelee tuolla liekkien keskellä teidän takianne. Ja tässäkö kiitos?”

      ”Anna olla, Poledra”, Belsambar sanoi. Sitten hän loi kaksosiin katseen, ”jos minä, Poledra, Belmakor ja Beldin menemme estämään liekkien leviämisen, niin te kaksi voisitte johdattaa ne, jotka tahtovat pelastua, turvaan.”

      Beltira ja Belkira nyökkäsivät. Poledra laski tytöt maahan käskien heidän pysyä Belkiran ja Beltiran lähettyvillä. Sitten hän kääntyi ja juoksi muiden mukana kohti leikkejä, jotka tulivat koko ajan lähemmäs.

      ”Mitä tuolla tapahtuu?” Belmakor kysyi ihmeissään ja pysähtyi. Muut pysähtyivät ja katsoivat Belmakorin osoittamaan rovioon, josta tuli oli lähtenyt liikkeelle. Nyt liekkien yläpuolella näkyi tummanpunaisia ja mustia liekkejä lentelevän edestakaisin tiuhaan tahtiin.

      ”Aldur ja Torak ottavat mittaa toisistaan”, Poledra vastasi, kun oli lähettänyt ajatuksen matkaan. Hän oli tuntenut Torakin ja Aldurin ajatukset vahvana, mutta Belgarathin ajatuksista vain hitusen. Oliko miehellä kaikki hyvin?

      ”Hyvä on, yritetään pysäyttää tuli”, Beldin sanoi ja katsoi ympärilleen. ”Belmakor ja minä otamme tämän puolen, ottakaa te oikea puoli.”

      He nyökkäsivät ja lähtivät toiselle puolelle aukeaa.

      ”No niin, yhdistetään voimamme”, Belsambar sanoi. Poledra tarttui miehen kädestä kiinni ja yhdessä he paisuttivat tahtoaan.

      ”Sammu”, he sanoivat yhteen ääneen päästäen tahtonsa vapaaksi. Tuli pysähtyi hetkeksi. He ryhtyivät uudelleen kokoamaan tahtoaan, ennen kuin tuli ehtisi enempää levitä.

      Poledra vilkaisi roviolle päästäessään tahtonsa vapaaksi. Hän oli todella huolissaan miehestään. Se, että jumalat olivat tulleet paikalle ja taistelivat, ei ollut normaalia. Sitä paitsi Torak oli raakalainen. Hän voisi tappaa Belgarathin tunteitta.

      Poledra tiesi epäilevänsä Aldurin suojelusta, mutta mitä tahansa olisi voinut tapahtua, eikä Poledra voinut aavistuksilleen ja peloilleen mitään. Hän vain toivoi näkevänsä miehensä vielä huomenna.

Viidestoista luku: Se, jota pelkäät

Pimeys oli laskeutunut kylän ylle. Täysikuu paistoi tummalla taivaalla hyvin kirkkaana. Tummat pilvet ja viileä tuuli viittasi mahdolliseen sateeseen. Se ei kuitenkaan saanut haitata.

      Ctuchik asteli Beldin perässään kohti puukasaa. Ruma kyttyräselkä ei ollut puhunut matkan aikana mitään. Ehkä hän oli hyväksynyt kohtalonsa, mikä sopi vallan mainiosti Ctuchikille. Beldin ei yrittäisi mitään, ei edes sillä pienoisella määrällä, mitä hänellä oli voimia jäljellä. Se ei riittäisi.

      Hän nousi puiden päälle Beldin perässään. Kyläläiset huusivat ja ne, joilla ei ollut käsissään soihtuja, heittelivät kivillä Aldurin opetuslasta. Kyttyräselkäinen mies pysähtyi ja käänsi selkänsä.

      Ctuchik katsoi hetken matkan päässä seisovaa miestä ennen kuin nosti kätensä hiljenemisen merkiksi. Kivien heittely loppui ja tuli hiljaisuus. Ctuchik vilkaisi pikaisesti Beldinin riutuneita kasvoja, jotka katsoivat hitusen alistuneena kyläläisiä. Urvonin mukaan Beldin oli pelottava, itsepäinen ja paha suustaan, mutta ehkä voimat olivat niin vähissä, ettei mies jaksanut taistella vastaan.

      ”Rakkaat kyläläiset”, Torakin opetuslapsi kailotti, ”minulla on suuri ilo toivottaa teidän tervetulleiksi tänne tänä yönä.”

      ”Ja minulla on suuri ilo saada osallistua tähän juhlaan.”, uusi ääni sanoi. He kääntyivät kaikki katsomaan suuntaan, josta Ctuchik ja Beldin olivat nousseet puille.

      Puiden päälle astui hahmo, joka jäi seisomaan Beldinin vierelle katse porautuneena Ctuchikiin.

      Ctuchikin kasvot vääntyivät irvistykseen, katse tiukasti tulijassa. ”Sinä”, hän sihisi hampaittensa välistä. Vieras naurahti. ”Minä.”

      ”Velho tuli takaisin!” joku kyläläisistä huusi ja kaikki yhtyivät häneen. Vieraan vaaleansiniset silmät porautuivat kansaan. ”Teitä on liian kauan pidetty pimennossa”, hän huusi kääntyen kokonaan kyläläisten puoleen. ”Teidän on aika saada tietää totuus!”

     Ctuchik puri huultaan ja astui eteenpäin katsoen ihmisiä: ”hän valehtelee! Ei ole mitään salaisuutta.”

      Siniset silmät kääntyivät Ctuchikiin. ”Oletko oikeasti noin typerä?” hän kysyi. ”Luuletko todella, että he eivät koskaan saisi selville?”

      ”Kerron itse, kun on sen aika”, Ctuchik sanoi. Kyläläiset olivat hiljentyneet katsomaan jännittyneenä kaksikkoa.

      ”Kerro”, vieras sihahti. Ctuchik nielaisi. Hän ei todellakaan antautuisi moiselle. Ei ainakaan vielä.

      ”Olet naurettava”, vieras sanoi hetken odottelun jälkeen. Ctuchik katsoi miestä suoraan silmiin. Hän kuunteli, kuinka vieras pilkkasi ja haukkui häntä. Mies muistutti Ctuchikin virheistä. Hän tiesi, mihin mies pyrki ja yritti pidätellä suunnatonta vihaansa ja raivoaan.

      Sitten tuli huomautus, jota Ctuchik ei voinut sietää, saati myöntää kenellekään muulle kuin itselleen: ”sinä pelkäät minua.” Mies sanoi sen hyvin rauhallisella äänellä, josta tihkui sääliä.

      ”EN!” Ctuchik karjaisi ja mitään ajattelematta hän kokosi tahtonsa samalla, kun nosti kätensä, ja päästi sen vapaaksi. Mies nosti kätensä liikahtaen ja huitaisi Ctuchikin luoman tulipallon muualle. Sitten hän kääntyi hämmentyneitä kyläläisiä kohti ja osoitti Cutchikia, joka oli kalvennut entisestään. ”Hän on velho!” hän huusi. ”Hän on Ctuchik, Torakin opetuslapsi!”

       Ihmiset henkäisivät. Torakin opetuslapsi tuijotti sanattomana miestä, joka oli paljastanut häntä. ”No”, hän sai lopulta sanottua hiljaa, ”kerro heille, kuka sinä olet.”

       Ensimmäinen sadepisara osui Ctuchikin kasvoille, kun hän katsoi mielihyvän vallassa epävarmaa miestä. Hän saisi kostonsa. ”Vai etkö uskalla?”

      Mies mulkaisi häntä pahaenteisesti, ennen kuin kääntyi takaisin kansan puoleen. Hänen pettymyksekseen mies levitti kätensä. ”Minulla ei ole teiltä mitään salattavaa”, hän sanoi. ”Minä olen Aldur-jumalan ensimmäinen opetuslapsi. Minä olen Belgarath.”

Kyläläisten joukosta kuului kauhistuneita huutoja, kiljaisuja ja henkäyksiä. Belgarath näki myös perääntymistä. Juuri näin hän oli toivonut kyläläisten reagoivan. Silti, pieni epäilys painoi yhä: olisivatko he nyt hänen vai Ctuchikin puolella?

      ”Belgarath”, hän kuuli Beldinin sanovan. Hän kääntyi ja hymyili veljelleen. ”Ei nyt, Beldin. Myöhemmin.”

      ”Olet kirottu, Belgarath”, Belgarath kuuli Ctuchikin huudahtavan. Hän kääntyi katsomaan vihollistaan. ”Syy taitaa kyllä löytyä sinusta”, hän vastasi, ”menit liian pitkälle, enkä aio enään katsoa tätä sormieni välistä.”

      Ctuchik nauroi. ”Voi Belgarath. Luulenpa, ettet kykene tappamaan minua.”

      Sadepisara tippui Belgarathin kasvoille. ”Se jää nähtäväksi.”

      Taivas tummui entisestään ja tuuli yltyi. Pisaroita alkoi tippua enemmän ja hiljalleen sade yltyi. Kyläläisten keskuudessa alkoi puheensorina yltyä, jolloin Ctuchik ja Belgarath kiinnittivät heihin huomionsa. Eturivissä muutama mies alkoi huutaa toisilleen ja pian se muuttui uhkaavaksi tönimiseksi. Ja mikä pahinta, toisella miehellä oli kädessään soihtu.

      ”Belgarath”, Beldin huudahti hermostuneena Belgarathin takaa. Soihtumies oli kaatunut. Soihtu kirposi miehen käsistä ja lensi rovion reunalle. Tuli tarttui yllättävän nopeasti lähimpiin puihin ja lähti vauhdilla ympäröimään roviota.

      Belgarath kääntyi Beldinin puoleen. ”Lähdetään”, hän sanoi ottaen Beldinin olkapäästä kiinni.

      ”Sinä et lähde minnekään”, Ctuchik rääkäisi ja kohotti kätensä heittäen uuden lieskan häntä kohti, tällä kertaa paljon isomman ja voimakkaamman. Belgarath tönäisi Beldiniä niin lujaa kuin pystyi käyttäen hieman tahtoaan apunaan. Beldin kompuroitsi ja lopulta kaatui pyörien pois roviolta turvaan samalla, kun Belgarath väisti Ctuchikin iskun.

      ”Belgarath!” hän kuuli Beldinin huutavan ja ehti vielä nähdä veljensä, ennen kuin tuli heidän välilleen ja saartaen hänet ja Ctuchikin ansaan.

Poledra tuli Beldinin luokse Belmakorin ja Belsambarin kanssa.

      ”Missä Belgarath on?” Belmakor kysyi, kun he aukaisivat köydet ja auttoivat veljensä ylös.

      Beldin katsoi liekkien ympäröimää areenaa. ”Tuolla”, hän sanoi. ”Hän työnsi minut turvaan ja jäi Ctuchikin kanssa tuonne.”

      Tuuli ja sade yltyivät. Poledra katsoi kulmat kurtussa liekkeihin, hieman huolestuneena. ’Ole varovainen, rakkaani.’

      Beltira ja Belkira juoksivat paikalle tytöt sylissään. ”Missä Belgarath on?” Belkira kysyi.

      ”Rovion keskellä”, Belsambar sanoi katsoessaan sateen läpi roviota, ”miksi kysyt?”

      ”Meillä on ongelma”, Beltira vastasi. ”Tuli on tarttunut tuulen mukana rakennukseen, joka on rovion lähettyvillä ja alkaa levitä hiljalleen.”

      Belmakor parahti. ”Tämä vain pahenee entisestään.”

      ”Väittikö joku homman ratkeavan heti, kun Beldin on turvassa?” Belsambar kysyi ja raapi päätään. ”Jotain on tehtävä.”

      Sade yltyi entisestään. Poledra katsoi roviota hetken aikaa. ”Meidän on evakoitava heidät”, hän sanoi lopulta.

      ”Poledra on oikeassa. Evakoidaan kyläläiset ja yritetään pysäyttää tuli”, Beldin yhtyi ideaan, mutta Belmakor pudisteli päätänsä. ”Ongelma on, etteivät he luota meihin…”

      ”No nyt heidän täytyy!”, Belsambar huusi ja lähti juosten kohti kylää. Poledra lähti perään. Hän ei ehkä pelastaisi kylää omasta halustaan vaan miehensä takia, joka halusi useimmiten vain hyvää ja välttää väkivaltaa.

Belgarath ja Ctuchik seisoivat liekkien ympäröimänä katse tiukasti toisissaan. Ctuchik oli onnistunut saamaan hänet kiikkiin liekkien keskelle, mutta niin kauan kuin Ctuchik olisi samassa tilanteessa hänen kanssaan, se ei haitannut. Jos hän kuolisi, Ctuchik kuolisi mukana.

      ”No, Belgarath. Mitä aiot tehdä päästäksesi pois täältä?” Ctuchik kysyi hieman pilkkaavaan sävyyn. Belgarath hymyili toisen lapsellisuudelle. ”En mitenkään, ennen kuin olemme hieman keskustelleet asioista.”

      Ctuchik kavahti ja heitti uudelleen tahtonsa tuottaman iskun Belgarathia kohti. Hän kokosi nopeasti oman tahtonsa ja esti iskun osumasta häneen. ”Se viimekertainen täysikuu taisi olla sinun tekemä harhakuva, eikö?”

      ”Olet fiksumpi, mitä Zedar kertoi”, Ctuchik sanoi. ”Mutta kyllä. Syynä oli se, etteivät kyläläiset polta velhoja roviolla muuta kuin täydenkuun aikaan. Kuvittelin pääseväni sinusta eroon jo silloin, mutta käy se näinkin.”

      Belgarath siristi silmiään sateen ja liekkien keskellä. ”Sanoit, että kokosit kylän ihmisistä, jotka eivät luota velhoihin.” Ctuchik nyökkäsi vahvistukseksi. ”Miksi?” Belgarath kysyi.

      Ctuchik naurahti. ”Sinun takiasi, Belgarath. Ihan vain sinun tuhosi vuoksi.”

      Belgarath katsoi Torakin opetuslasta silmiin. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

      ”Et napannut lapsiani voimien takia”, hän sanoi. Ctuchik nauroi mielipuolisesti. ”En, Belgarath, en. Ajattelin niin, jotta Aldur ja te muut luulisitte niin ja lähtisitte mahdollisimman pian perääni, jotta minä saisin sinut hengiltä. En olisi tappanut Polgaraa yhtään ennen saapumistasi. Tytön oli tarkoitus kuolla sinun mukanasi.” Ctuchik hymyili. ”Taisin onnistua huijaamaa sinua.”

      ”Todellakin”, Belgarath sanoi. Hän oli koko matkan pelännyt, ettei ehtisi ajoissa paikalle tyttöjen avuksi. Loppujen lopuksi tämä oli ollut vain ansa, johon hän oli hyväntahtoisesti kävellyt. Ja mitä enemmän hän mietti, sitä järkeen käyviksi mestarin sanat olivat käyneet. Hän ei ollut täällä kostaakseen Ctuchikille tyttöjen viennistä, vaan vapauttamassa kyläläiset vihollisensa alaisuudesta. Se, että mestari oli kehottanut häntä uskomaan vihollisia, oli selvä homma: Ctuchik ei ollut valehdellut hänelle missään vaiheessa, vaan kertonut totuuden jättäen vain osan asioista sanomatta. Jos hän olisi miettinyt näitä Ctuchikin kertomia asioita ja ollut avoin asioille, joita oli tapahtunut, hän olisi voinut ymmärtää kaiken ajoissa. Se, mitä mestari oli tarkoittanut muistuttaessaan, että Belgarath osasi rakastaa, oli muistutus siitä, ettei Ctuchik vain pystynyt ymmärtämään rakkauden merkitystä. Torakin opetuslapsi olisi voinut tunteettomana tappaa tytöt.

      Ctuchik kokosi tahtonsa ja iski. Belgarath väisti kooten omaa tahtoaan ja iski takaisin. He ryhtyivät taistelemaan hyvin armotonta taistelua. Taiat sinkoutuivat toiselta toiselle.

      Siinä väistellessään ja taikoja heitellessään Belgarath kauhukseen ymmärsi, mitä mestari oli tarkoittanut sanoessaan, ettei hän saisi juosta vaaroihin suoraan, vaan pysähtyä miettimään. Vaikka hän oli miettinyt suunnitelmaansa, Belgarath ymmärsi, että hetkellä millä hyvänsä Ctuchik voisi kutsua Torakin avukseen, ja silloin hän olisi alakynnessä. Ja pahasti.

Neljästoista luku: Kokonainen perhe

Ensimmäinen asia, jonka Belgarath tunsi, oli jotakin hänen vatsansa päällä. Se oli jotain painavaa, mikä esti häntä kääntymästä kyljelleen.

      Toinen asia, jonka hän tunsi, sijaitsi hänen rintakehänsä päällä. Ihan kuin joku olisi piirrellyt kuvioita. Mutta jos asia oli niin, niin kuka se oli? Belgarathilla ei ollut ihan varma, missä hän oli juuri nyt. Hän muisti vain, että oli puhunut Ctuchikin kanssa, tuntenut survaisun sisällään ja nähnyt Belmakorin ja Belsambarin, jotka olivat luvanneet viedä hänet pois. Mutta mitä sitten oli tapahtunut, siitä hän ei tiennyt.

      Hän avasi silmänsä. Teltan katon läpi näkyi himmeästi, kuinka aurinko oli nousemassa. Minkäänlaista ääntä ei kuulunut lähistöltä.

      Belgarath tunsi käden silittävän hellästi hänen poskeaan. Hitaasti hän käänsi uteliaan katseensa ja näki vierellään naisen, joka hymyili lämpimästi. ”Millainen olosi on?”

      Belgarath hymyili. ”Ihan hyvä,” hän sanoi nostaen kätensä naisen hiuksiin. ”Onko sinulla kaikki hyvin, rakas?”

      Poledra nyökkäsi ja laski päänsä Belgarathin pään vierelle hieroen poskeaan miehen poskea vasten. ”Minä olin niin huolissani sinusta”, hän sanoi hiljaisella äänellä.

      ”Olen nyt tässä”, Belgarath kuiskasi. Poledra nosti kasvonsa hymyillen hieman ja suuteli miestään. Belgarath vastasi suudelmaan enemmän kuin mielellään. Muutama yö karussa ja kylmässä huoneessa oli saanut hänet kaipaamaan lämpöä ja rakkautta enemmän kuin hän oli koskaan kuvitellut kaipaavansa. Siksi hän toivoi koko sydämestään, että tämä olisi nyt ohi ja he voisivat palata takaisin kotiin.

      Jokin liikahti hänen vatsansa päällä. Vastentahtoisesti hän irrottautui suudelmasta ja nosti päätään nähdäkseen, mitä se oli.

      ”Yritin kieltää, mutta he välttämättä halusivat, enkä tohtinut pahoittaa heidän mieliään”, Poledra sanoi huomatessaan miehensä katseen. Belgarath hymyili ja nosti vasemman kätensä silittääkseen ensin Beldaranin, sitten Polgaran päälakea. Tytöt tuhisivat hiljaa ja rauhallisesti tietämättä mitään nykyhetkestä. Belgarath laittoi merkille, että Polgaran mekko oli pesty ja todennäköisesti koko tyttö oli joutunut käymään pesulla. Kasvot olivat puhtaat, haava oli puhdistettu ja hiukset harjattu.

      ”Pol tuli luoksenne ajoissa”, hän sanoi lopulta laskien päänsä tyynylle. Poledra hymyili painautuessaan lähemmäs miestään. ”Hän tuli ja kertoi, mitä olit käskenyt hänen sanoa ja puhui, että oli luvannut sinulle, että hakisi apua.”

      Belgarath nauroi. ”Ei, se ei kuulunut lupauksiin. Hänen piti luvata minulle, että tulisi teidän luoksenne kertomaan, että häntä etsitään ja käskisi teidän paeta”, hän sanoi, ja Poledra nauroi, ”ja pistin hänet vannomaan, ettei pysähtyisi tai palaisi takaisin”, mies lisäsi.

      Poledra hymyili laskiessaan päänsä miehen paljaalle rinnalle ja piirteli sormellaan kuvioita. ”Olisitpa nähnyt, kuinka Pol vänkäsi vastaan ja sanoi, ettei pettäisi sinua.”

      Belgarath hymyili silittäessään vaimonsa päälakea. Asiat eivät näyttävästi olleet menneet suunnitelmien mukaan, mutta ainakin he olivat nyt yhdessä. Koko perhe.

Ctuchik kirosi lyöden nyrkkinsä seinään. ”Kuka ihme keksi päästää hänet menemään?” hän karjaisi. Sotilaat kavahtivat taaksepäin.

      ”Ei me päästetty, hänet siirrettiin…” toinen vartijoista sanoi pelokkaalla äänellä, mutta Ctuchik keskeytti: ”se on ihan sama asia minulle”, hän karjaisi ja alkoi hakkua mallorealaisia sotilaitaan.

      ”Painukaa pois silmistäni”, Ctuchik tokaisi lopulta ja käänsi selkänsä heille. Sotilaat kumarsivat ja poistuivat huoneesta. Ovi oli hädin tuskin ehtinyt kolahtaa kiinni, kun sisään astui joku.

      ”Enkö käskenyt teidän poistua silmistäni?” hän ärähti. Tulija ei kuitenkaan hätkähtänyt. ”Itse asiassa kutsuitte.”

      Ctuchik vilkaisi ja näki vartijan, joka vahti tyrmää. Hän tyytyi vain mulkaisemaan miestä ja siirsi taas katseensa ikkunaan, kun vartija raportoi. ”Vanki on nyt tyrmässä.”

      Ctuchikin ilme kiristyi, kun hän mietti vain yhtä asiaa. Raivo oli ottanut vallan. ”Olin niin lähellä päästä Belgarathista eroon. Hän oli niin heikossa kunnossa”, hän sanoi jäätävän hiljaisella äänellä.

      ”Belgarath on ovela”, vartija sanoi varoen.

      Ctuchik hymähti. ”Niin tekee”, hän mutisi itsekseen, mutta kääntyi vartijaa kohti, kalpeilla kasvoillaan hymy: ”mutta tänään mikään ei muutu. Vien vankini kansan eteen ja poltan hänet roviolla, jos en muuta voi.”

      ”Entä jos hän…” vartija aloitti.

      ”Hän ei pysty”, Ctuchik sanoi. ”Hän voi käyttää voimiaan, hän voi taistella minua tai roviota vastaan, mutta hän saa aina minut vastaansa. Ja minä olen vahvempi kuin hän.”

      Vartija katsoi kauhistuneena Torakin opetuslasta.

      ”Niin juuri”, Ctuchik sanoi karulla, hiljaisella äänellä katsoessaan vartijaa, ”ja nyt hän saa toivoa koko sydämestään, että Belgarath tulee ja pelastaa hänet.”

Aurinko oli noussut korkealle, kun he viimein nousivat ylös. Polgara ja Beldaran olivat heränneet vähän sen jälkeen, kun Belgarath ja Poledra olivat lopettaneet keskustelunsa. Huomatessaan isän olevan hereillä, he olivat innostuneet ja halunneet leikkiä. Tunnin tai pari myöhemmin muut opetuslapset olivat kuulleet naurua, ja Belkira oli kurkannut sisään. Ollessaan tyytyväinen Belgarathin kuntoon, mies oli poistunut valmistamaan aamiaista. Beltira oli tuonut Belgarathille vaatteet, jotka oli pesty puhtaiksi ja kenties hieman paikattukin.

      Belsambar ja Belmakor olivat herättyään pukeneet tajuttomat sotilaat vaatteisiin ja lähteneet viemään heitä takaisin kylään ennen kuin tulisi suurimpia ongelmia.

      Belgarath nousi seisomaan suoraan pituuteensa ja venytteli. Hänellä oli kova nälkä ja ruuan tuoksu vain lisäsi ruokahalua.

      Tytöt kömpivät ulos teltasta jääden katsomaan innoissaan isäänsä. ”Iti, leikitään.”

      Belgarath hymyili tytöille. ”Nyt syödään ensin aamiaista, että jaksetaan.”

      ”Entä ten jälkeen?” tytöt kysyivät lähes yhteen ääneen. Belgarath nosti kummatkin tytöt syliinsä ja suukotti heitä. ”Katsotaan sitä sitten aamiaisen jälkeen.”

      Hän laski tytöt maahan ja katsoi ympärilleen. Belkira ja Beltira seisoivat nuotion äärellä aamiaisen teossa, Poledra oli juuri tullut ulos teltasta ja harjasi hiuksiaan. Tytöt olivat ryhtyneet keräämään käpyjä, joista tekisivät käpyeläimiä ja Belgarath tiesi, että Belsambar ja Belmakor olivat viemässä sotilaita, mutta missä Beldin oli?

      ”Oletteko nähneet Beldiniä?” hän kysyi. Kaksoset pudistelivat päätään laittaessaan ruokaa lautasille.

      ”Palasiko hän edes eilen?” Belkira kysyi katsoessaan kaksoisveljeään, joka pudisteli päätään. ”En ainakaan nähnyt. Näitkö sinä, Poledra?” Beltira kysyi.

      Nainen pudisti päätään. ”Olin koko illan tyttöjen kanssa teltassa hoivaamassa Belgarathia.”

      Tuli hiljaisuus. He katsoivat vaitonaisina toisiaan, kenties miettien, mitä Beldinille olisi voinut tapahtua.

      Belgarath oli avaamassa suutaan, ajatuksenaan ehdottaa Belmakoria ja Belsambaria ja kysyä heiltä, kun Belmakor juoksi paikalle ja huusi: ”tulkaa äkkiä katsomaan!”

      Belgarath ja Poledra nappasivat lapset syliinsä, ja Belkira ja Beltira jättivät ruokatavaransa maahan, lähtien seuraamaan veljeään.

      Pian he tulivat metsän reunalle ja vähän matkan päässä puskan takana kyykisteli Belsambar. He menivät hänen luokseen ja kyykistyivät.

      ”Mikä hätänä?” Belgarath kysyi kuiskaten. Mitään sanomatta Belsambar osoitti kylään. Belgarath suuntasi katseensa veljensä osoittamaan suuntaan ja näki, että kyläläiset seisoivat kasassa lavan edessä huutaen, niin kuin silloin, kun hän oli yrittänyt puhua Polia vapaaksi. Lavalla seisoi kaksi hahmoa, toinen pitkä ja toinen lyhyempi. Belgarath arvasi pidemmän olevan Ctuchik ja toinen…

      Belgarathin sydän jätti muutaman lyönnin lyömättä.

      ”Beldin”, hän henkäisi ja yhtäkkiä hän ymmärsi, mitä kyläläiset huusivat.

      ”Emme pääse ikinä kotiin tällä menolla”, Belkira parkaisi hiljaa, ja Beltira jatkoi, ”kun joku meistä on aina Ctuchikin vankina.”

      Belgarath tunsi vihan valtaavan itsensä. Eikö Ctuchik osannut ikinä lopettaa ajoissa?

      ’Kaivat tahallasi verta nenästäsi’, Belgarath ajatteli pitäessään katseensa Ctuchikissa ja puristi kätensä nyrkkiin. ’Ja tiedät oikein hyvin, kenelle vastaat teoistasi.’

Kolmastoista luku: Vapautus

”Hyvä on, oletteko valmiina?” Beldin kysyi. Belmakor ja Belsambar nyökkäsivät.

      He katsoivat, kuinka Beldin muutti hahmonsa haukaksi ja jätti kaksikon seisomaan metsään.

      ”Vihaan näitä asuja”, Belmakor valitti. Belsambar vilkaisi veljeään ja katsoi sitten epämukavaa asuaan. Mustat housut olivat ihossa kiinni, vyöllä roikkuva miekka oli painava ja viitan huppu oli kamalan iso. Paita oli yhtälailla ihon myötäinen ja nahkahanskat tiukat. Rautainen, mustaksi värjätty maski haisi epämiellyttävälle. Kengät puristivat ikävästi.

      ”No, kunhan saamme Belgarathin vapaaksi, niin pääsemme näistä eroon”, Belsambar sanoi laittaen maskin kasvoilleen. Belmakor nyökkäsi ja peitti myös kasvonsa.

      Ilta aurinko peitti kaupungin. Kyläläiset olivat rauhoittuneet ja kulkivat nyt hyvin rauhallisina ympäriinsä. Puheensorina oli iloista ja hyvin ystävällistä. Jopa Belmakor näki kylän kauniit naiset eri valossa.

      ”Ei nyt, Belmakor”, Belsambar kuiskasi levottomana maskinsa takaa, kun näki veljensä katsovan ohikulkevien naisten perään. ”Meidän pitää löytää Belgarath.”

      Belmakor riisti katseensa naisesta. ”Mutta voisin saada heidät puhumaan siinä samalla.”

      Belsambar huokaisi ja muistutti veljeään suunnitelmasta. Vaikka hän ei nähnyt sitä, hän tiesi Belmakorin pahastuvan asiasta. Belmakor oli ollut liian pitkän ajan laaksossa ilman naisia.

      He kävelivät ympäriinsä pientä kylää odottaen Beldinin harhautusta. Kumpikin miehistä piti katseet taloissa yrittäen löytää Ctuchikin piilopaikan. Mikään ei kuitenkaan vihjannut Torakin opetuslapsen olemassaolosta, paitsi sotilaat.

      Lopulta heitä onnisti. Belmakor tökkäisi kyynärpäällään Belsambaria kylkeen ja nyökkäsi huomaamattomasti taloa, josta astui ulos kaksi sotilasta. Belmakor ja Belsambar vilkaisivat toisiaan ja menivät yhteistuumin talolle. Jos Ctuchik ei olisi siellä, niin ei olisi Belgarathkaan.

      He seisahtuivat eteiseen ja katsoivat ensin rappusia, jotka veivät yläkertaan, sitten ovea.

       ”No, rappuset vai ovi?” Belmakor kysyi. Belsambar oli juuri vastaamaisillaan, kun ovi aukesi ja yksi sotilas astui ulos.

      ”Siinä te olettekin”, sotilas sanoi, kun oli hetken katsonut heitä. ”Pelkäsin jo, etten pääsisi ikinä pois.”

      Belsambar mutisi vastaukseksi ja meni ovesta sisään Belmakor perässään. Heidän yllätyksekseen oven toisella puolella oli kiviset rappuset ja kiviset, kylmät seinät, joille oli kiinnitetty soihtuja valoksi. Jokainen askel kaikui seinissä ja se sai Aldurin opetuslapset levottomiksi. Heidän askeleensa kuultaisiin.

      He tulivat tasanteelle. Käytävä oli lyhyt, sen seinillä jatkui soihtujen rivi ja käytävän päässä sijaitsi ovi, jonka edessä seisoi hermostunut sotilas.

      Sotilas tuli heitä vastaan, kun he astelivat lähemmäs. ”Luojan kiitos, että tulitte”, sotilas henkäisi ja tarttui Belmakorin olkapäistä kiinni. ”Ctuchik on seonnut, enkä halua olla täällä enään yhtään enempää.”

      Sotilas kääntyi ja meni ovelle. Belmakor ja Belsambar vaihtoivat keskenään katseita, ennen kuin menivät miehen luokse. Oliko Ctuchik todella seonnut entisestään? Belsambar ei halunnut tietää, mitä tapahtuisi, jos hän ja Belmakor jäisivät kiinni.

      Mies avasi oven ja kehotti menemään sisälle.

      ”He saapuivat, herrani”, sotilas sanoi pelokkaalla äänellä heidän takaansa. Ctuchik nyökkäsi, muttei katsonut ovelle päinkään.

      Ovi sulkeutui ja Belmakor ja Belsambar menivät varoen eteenpäin nähdäkseen Belgarathin.

      Järkytys oli suuri. Belsambar nieleskeli ja teki kaikkensa, jottei juossut vanhimman veljensä luokse. Jos hän ei näkisi Belgarathin rintakehän kohoilevan, vanhusta olisi voinut luulla kuolleeksi. Kasvot olivat nokiset, tuskasta vääristyneet ja hitusen multaiset kuten vaatteetkin. Väri oli paennut miehen kasvoilta. Silmät olivat kiinni, eikä mies liikahtanut vähääkään. Mitähän Poledra sanoisi tämän nähdessään?

      Ctuchik seisoi Belgarathin edessä kädet taskuissaan ja katse tiukasti vihollisessaan kasvoillaan tyytymätön ilme. ”Sanon tämän viimeisen kerran, Belgarath”, mies sanoi hiljaisella äänellä. ”Mikään ei enään pelasta sinua. Myöntäisit sen itsellesi, kuten minullekin.”

      Belsambar tunsi helpotuksen, kun Belgarath avasi silmänsä ja nosti katseensa Ctuchikiin. Miehen kasvoilta oli kadonnut uupuneisuus ja riutuneisuus, tilalla oli pelottava, uhkaava Belgarath, jota ei mikään tuntunut lannistavan. Kasvot kertoivat kuitenkin enemmän. Vaikka hän olisi kuinka mulkoillut vihollistaan, Belsambar näki miehen vanhempana, kuin oli ja tiesi, ettei hänellä ollut hädin tuskin voimia mihinkään.

      ”Et usko tuohon enään itsekään”, Belgarath vastasi kähisevällä äänellä. ”Toistat tuota varmaan itsesi vuoksi.”

      ”Luonteesi ei ainakaan ole kärsinyt vähääkään”, Torakin opetuslapsi tokaisi ja avasi suunsa, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun maa tärisi heidän jalkojensa alla. Belsambar kuuli tutun äänen päässään, mikä kertoi siitä, että joku oli käyttänyt tahtoaan.

      Ulkoa kuului kyläläisten huutoja. Oliko Beldin jo iskenyt?

      Ovi aukesi ja yksi sotilaista katsoi heitä oven raosta. ”Herrani. Kyläläiset ovat villiintyneet. Joku velho on kuulemma tehnyt jotakin, ja he aikovat napata hänet.”

      Ctuchikin ilme vauhkoontui. ”Käske muutaman sotilaan jäädä kylään vahtimaan ja muut voivat lähteä katsomaan kyläläisten perään.” Hän piti pienen tauon, ennen kuin sanoi tulevansa pian perässä. Sotilas nyökkäsi kuuliaisena poistuen paikalta.

      ”Sano, mitä tahdot, vanhus”, Ctuchik sanoi kohdaten Belgarathin siniset silmät, ”mutta nyt olen tosissani. Kuka tahansa tuo riehuja sitten onkin, vannon sinulle, ettei hän selviä helpolla. Ja sinuna todella toivoisin, ettei se joku satu olemaan vaimosi.”

      Kalpeakasvoinen mies kääntyi Belmakorin ja Belsambarin puoleen. ”Vahtikaa häntä”, hän karjaisi. ”Kuka tahansa tänne yrittääkin, tappakaa hänet.”

      Belmakor ja Belsambar nyökkäsivät. Ctuchik vilkaisi vielä Belgarathia, ennen kuin kääntyi ja poistui huoneesta. He odottivat, että askeleet olisivat kaukana.

      Sitten tuli ihan hiljaista. Belmakor meni ovelle avaten sen. ”Ei ketään”, hän kuiskasi. Belsambar riisui maskinsa helpottuneena ja meni Belgarathin luokse. ”Oletko kunnossa?”

      ”Mitä sinä täällä teet?” Belgarath kysyi välittämättä Belsambarin kysymyksestä.

      ”Tulimme tietenkin pelastamaan sinut”, Belmakor vastasi ottaen maskinsa pois kasvoiltaan. He ryhtyivät vapauttamaan Belgarathia samalla, kun kertoivat suunnitelmastaan. Lopulta he auttoivat vanhimman veljensä ylös ja tukivat tätä.
      ”Kuule, Belgarath”, Belsambar sanoi maskinsa takaa, jonka oli laittanut takaisin vastentahtoisesti, ”jos tunnet olosi kovin heikoksi tai jotain, voit kyllä nukkua. Me selviämme kyllä.”

      Vain heidän askeleensa kaikuivat, kun he astelivat portaita ylös. Belmakor rikkoi lopulta hiljaisuuden: ”minusta tuntuu, että hän nukkuu jo.”

      Belsambar ei vastannut. Hän keskittyi vain pitämään veljensä pystyssä ja astelemaan portaita ylös. Se oli yllättävän vaikeaa ja vaikeni entisestään, kun ovi piti avata ja sulkea.

      Kaikki sujui hyvin, Belsambarin mielestä jopa liiankin hyvin, kunnes vähän matkan päästä talosta yksi sotilas huomasi heidät ja pysäytti. Kylä oli autio, muutamaa sotilasta lukuun ottamatta.

      ”Mitä te teette?” sotilas kivahti jämäkästi ja mulkoili heitä epäilevästi. Belsambar nielaisi. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa, millä voisi pelastaa tilanteen. Miksei hän ollut ottanut tätä huomioon?
      Onneksi hänellä oli luova Belmakor mukanaan. ”Tietenkin siirrämme hänet”, hän sanoi, kuin asia olisi ollut itsestään selvä.

      Sotilas kohotti toista kulmaansa. ”Kenen luvalla?”

      ”Omalla.” Belmakor tokaisi tajuamattaan ja lisäsi huomatessaan sotilaan uhkaavan katseen: ”Ctuchikilla ei ole aina aikaa miettiä asioita perinpohjin, mutta mieti sinä ja sano mielipiteesi: jos Belgarathin ystävät tulevat, he osaavat etsiä ystäväänsä tuolta. Nyt, kun siirrämme hänet tuonne”, Belmakor selitti huitaisten kädellään epämääräiseen suuntaan, ”he eivät löydä häntä ja kyläläiset saavat pitää velhon.”

      Sotilas näytti miettivältä. ”Tuo on kyllä toisaalta ihan totta, mutta ilman Ctuchikin lupaa…”

      ”Hyvä on, viemme hänet takaisin”, Belmakor sanoi kuulostaen surulliselta ja he kääntyivät takaisin päin. Belsambar katsoi uskomatta Belmakoria. Antoiko hän noin helposti periksi?

      ”Odota”, sotilas sanoi. He kääntyivät, ja sotilas katsoi heitä. ”Olette oikeassa. Viekää hänet muualle, jottei häntä löydetä.”

      ”No mutta kiitos”, Belmakor sanoi nyökäten. Belsambar tunsi syvää helpotusta, kun he jatkoivat matkaa.

      Yhtäkkiä Belmakor pysähtyi ja katsoi sotilasta. ”Ai niin, jos olisi mahdollista, niin voisitteko ehkä hankkia Ctuchikin taloon vartijat?”

      Sotilas katsoi ihmeissään heitä. Belmakor selvensi: ”harhautukseksi.”

      Sotilas nyökkäsi ja lähti matkoihinsa.

      He jatkoivat matkaansa yrittäen olla herättämättä huomiota ja epäillystä muissa sotilaissa. Kaikesta huolimatta eräs kysymys painoi Belsambarin mieltä. Hän katsoi mietteliäänä veljeään, kysyen kysymyksen, joka häntä vaivasi: ”etkö sinä tiennytkin?”

      ”Minkä?” Belmakor kysyi. Belsambar pyöritti silmiään. ”No tietenkin tuon äskeisen. Tiesit, että hän uskoisi tuollaisen valheen?”

      Belmakor kohotti olkiaan. ”Mallorealaiset ovat tyhmiä. Uskovat mitä vain, mikä voisi miellyttää heidän herraansa.”

      Belsambar hymyili maskinsa takana ja vilkaisi tajutonta veljeään. Hän ei oikeastaan ollut enään huolissaan Belgarathista, sillä hän tiesi vanhuksen toipuvan nopeasti. Ja mikä parasta, he saisivat viimeinkin hänet takaisin. He saisivat veljensä, Poledra aviomiehensä ja Polgara ja Beldaran isänsä takaisin. Niin kauan kuin sitä oli odotettu, nyt viimeinkin se toteutuisi.

Kahdestoista luku: Suunnitelma

”Autio tämä on”, möreä ääni sanoi. Kuului rasahdus. Aurinko oli noussut jo sen verran korkealle, että paljasti teltan kankaalle varjon hahmoista. Yksi seisoi nuotion äärellä, joka oli sammuksissa. Toinen hahmo saapui ensimmäisen vierelle: ”ovat lähteneet karkuun kiireissään ja unohtaneet kaiken.”

      Ensimmäinen hahmo murahti tyytymättömänä potkaisten nuotion rippeitä. Hevoset alkoivat hirnua, ja sitten kuului uusi ääni hevosten luota. ”Otammeko nämä?”

      ”Otetaan! Saadaan ainakin hevosia, joita juoksuttaa kuoliaiksi, kun Belgarath karkaa”, ensimmäinen mies tokaisi ja sylkäisi. ”Ctuchik ei todennäköisesti kysy, kuka tahtoo kaapata velhon kiinni.”

      Uusi, neljäs hahmo astui kuvioihin. ”Patriarkka oli eilen illalla aika heikossa kunnossa. Luuletko, että hän pakenee?”
      Ensimmäinen naurahti. ”Se on Belgarath! Hän voi juonia mitä vain. Edes Ctuchik ei pärjää hänelle tai saa estettyä häntä, vaikka kuinka pitäisi velhoa silmällä.”

      Tuli hiljaisuus. Poledra ei uskaltanut liikahtaa. Hän hengitti hyvin hiljaa ja rauhallisesti ja katsoi lapsiaan, jotka olivat peloissaan painautuneet lähelle häntä. Poledra oli saanut kiedottua toisen kätensä tyttöjen ympärille, yrittäen rauhoitella heitä ja katseli samalla hahmojen varjoja kankaan läpi.

      ”Minä ainakin lähden”, sanoi mies, joka oli hevosten luona. ”Tuleeko joku muu?”

      ”Minä tulen”, toinen hahmo sanoi.

      Ensimmäinen hahmo liikahti. ”Menkää!” hän tiuskaisi, ”minä ainakin jään tänne.”

      Kaksi hahmoista lähti hevosten kanssa poispäin leiristä. Neljäs hahmo oli jäänyt ja katsoi nyt ensimmäistä hahmoa. ”No, tutkimmeko teltat?”

      Ensimmäinen hahmo nyökkäsi, ja Poledran järkytykseksi he lähestyivät juuri hänen telttaansa.

”Et selvä tällä kertaa”, Belgarath kuuli Ctuchikin sanovan. Hän avasi silmänsä ja nosti katseensa, että näkisi nuo kuoleman kalpeat kasvot, jotka olivat tulleet ilkkumaan hänelle. Kyllä Belgarath sen tiesi, ettei hänellä ollut mahdollisuuksia päästä vapaaksi. Hänen voimansa olivat vähissä, ja Ctuchik oli pitänyt huolen siitä, ettei hän vain saanut ruokaa tai nukuttua kunnolla.

      ”Niin sinä luulet”, Belgarath vastasi ja hymyili pilkallisesti. Hän ei todellakaan myöntäisi Torakin opetuslapselle tappiotaan. ”Etkö ottanut opiksesi, Ctuchik? Et pysty vahtimaan minua jatkuvasti.”

      Ctuchik irvisti. ”Olet voimaton, vanhus”, hän sanoi hiljaisella, hyvin uhkaavalla äänellä. ”Mitä sinä muka voisit tehdä?”

      ”Mitä vain, Ctuchik”, Belgarath sanoi, vaikka ei itsekään uskonut siihen. ”Teet seuraavan virheesi, jolloin minä katoan.”

      ”Hyvä yritys”, Torakin opetuslapsi sanoi ivallisesti. ”Voit hokea tuota, mutta se ei takaa mitään. Kuka tietää, ehkä tällä kertaa olet väärässä.”

      Sen jälkeen Ctuchik poistui huoneesta. Belgarath katsoi, kuinka ovi sulkeutui ja sulki sitten silmänsä pää painuksissa. Ctuchik oli oikeassa. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia.

      Tärkeintä kuitenkin oli, että hänen perheensä oli turvassa.

Poledra katsoi peloissaan, kuinka hahmot lähenivät. Ensimmäinen hahmo kyykistyi tullessaan teltan suulle ja tarttui oven kankaaseen kiinni. Poledra ei voisi enään paeta. Sen sijaan hän rutisti lapsiaan lähemmäs itseään ja sulki silmänsä, toivoen apua.

      Kuului kolahdus ja sen jälkeen tuskaisia ulvaisuja. Poledra aukaisi silmänsä. Hahmot, joista ensimmäinen oli kyykistynyt avaamaan ovea, ja toinen vain seissyt vieressä, makasivat nyt kumpikin maassa. Kuului jotakin vaimeaa puhetta, ennen kuin uusi hahmo tuli lähemmäs kyykistyen ja avasi teltan oven. Belsambarin kasvot ilmestyivät sisäpuolelle. ”Onko kaikki hyvin?”

       Poledra nyökkäsi helpottuneena ja kompuroi ulos teltasta. Belmakor oli siirtänyt tajuttomat miehet vähän matkan päähän heistä. Sävähdys ja nainen tiesi sotilaiden nukkuvan.

      He kokosivat uuden nuotion ja alkoivat valmistaa aamiaista. Beldin ja Belmakor menivät odotellessaan katsomaan, mitä kylään kuului ja näkyisikö Belgarathista jälkeäkään. Belsambar puolestaan oli jäänyt katsomaan tajuttomia sotilaita mietteissään. Polgara ja Beldaran istuivat setänsä vierellä katsellen päät kenossa sotilaita.

      Poledra riisti katseensa Belsambarista ja tytöistä takaisin aamiaiseen ja toivoi, että joku keksisi jonkun keinon vapauttaa hänen miehensä. Nainen alkoi hiljalleen kyllästyä siihen, ettei koko perhe voinut olla yhtä aikaa paikalla. Aina joku heistä oli vankina.

      Beldin ja Belmakor palasivat aamiaiselle ja heidän pettymyksekseen Belgarathista saati Ctuchikista ei näkynyt merkkiäkään.

      Belmakor katsoi Belsambaria, joka ei ollut irrottanut katsettaan sotilaista. ”Tuletko syömään, vanha veikko?”

      Belsambar mutisi jotakin. Beldinistä tuli vieläkin tyytymättömämpi, kun Belkira ei antanut veljensä lautaselle kuin yhden pekonin palasen. ”Onko sinulla jotain mielessäsi?” Belkira kysyi huomaamatta saati kuulematta Beldinin valituksia.

      Belsambar kääntyi nuotiota kohti katsoen muita. ”Olen hieman miettinyt”, hän aloitti, ”voisimme käyttää sotilaiden vaatetuksia ja hakea Belgarathin takaisin.”

      ”Entä Ctuchik? Hän huomaisi meidät tavalla tai toisella. Meidän pitäisi harhauttaa Ctuchik pois Belgarathin lähettyviltä”, Beltira sanoi kurtistaessaan huolissaan kulmiaan. Beldin nousi kärsimättömänä ylös ottaen Belkiran käsissä olevalta tarjoiluastialta lisää pekonia. ”Jättäisitte homman minulle”, hän sanoi haukaten pekonista palasen. ”Jos minä harhauttaisin Ctuchikia ja kyläläisiä velhoudella niin, että he lähtevät perääni, Belsambar voisi soluttautua sotilaiden joukkoon ja hakea Belgarathin.”

      ”Minä voin lähteä mukaasi”, Belmakor sanoi Belsambarille, joka hymyili kiitokseksi.

      Poledra katsoi miehiä mietteissään ja laski katseensa munakkaaseen ja pekoniin, mitä pilkkoi tyttöjä varten. Hän toivoi todella, että saisi miehensä takaisin ja he voisivat palata takaisin kotiin. Takaisin turvaan.

      ”Sillä aikaa”, Belmakor sanoi herättäen Poledran ajatuksista. ”Te voisitte siirtää leirin toiseen paikkaan.”

      ”Hyvä idea”, Belsambar myönsi nyökyttäen päätään. ”Jos joku menee pieleen, he joutuvat taas etsimään meitä.”

      Poledra nyökkäsi ja katsoi Belkiraa ja Beltiraa, jotka nyökkäsivät vastaukseksi.

Yhdestoista luku: Pako

Polgara juoksi niin lujaa kuin pienistä jaloistaan pääsi. Puiden kävyt, neulaset, oksat ja maan päälle nousseet paksut juuret tuntuivat ikäviltä hänen jalkapohjissaan, mutta hän ei luovuttanut. Isä tarvitsi hänen apuaan. Tyttö ei kyllä ymmärtänyt, miksi isä oli huutanut hänelle tai kieltänyt Polia palaamasta takaisin. Isä tarvitsi apua ennen kuin pahat kyläläiset tulisivat ja veisivät hänet.

      Takaa kuului huutoja. Polgara pysähtyi ja katsoi äänten suuntaan. Ne tulivat sieltä, mistä Pol oli juuri tullut. Isä voisi olla vaarassa.

      Mutta Pol ei oikein tiennyt, mitä tekisi. Hän oli luvannut isälle, että juoksisi äidin luokse, mutta toisaalta, isille voisi sillä aikaa käydä mitä tahansa. Mutta hän oli myös luvannut isille, ettei pysähtyisi tai palaisi kesken matkan takaisin.

      Polgara katsoi hetken äänten suuntaan, ennen kuin pinkaisi taas juoksuun. ’Älä pelkää, iti. Pol tulee pian apuun.’

      Polgara juoksi ja juoksi tietämättä, minne päin menisi. Pian hän kuuli edestään vaimeaa puheensorinaa ja puskien takaa näkyi jotakin liekkien kaltaista.

      Pol heittäytyi kontalleen ja ryömi puskan alle. Hän yritti olla mahdollisimman hiljaa, mutta puskan rapina oli paljastanut hänet, ja nuotiolla istujat nousivat seisomaan.

      Tyttö riemastui nähdessään setänsä, äitinsä ja siskonsa. Enempää ajattelematta hän konttasi pois puskan alta paljastaen itsensä.

      ”Polgara-kulta!” tytön äiti huudahti juostessaan Polin luokse, halaten ja suukottaen tytärtään samalla kun kertoi, kuinka ikävä äidillä oli ollut. Sitten, nopeammin kuin Pol oli odottanut, nainen irrottautui ja katsoi Polin kasvoja.

      ”Kulta, olet ihan nokinen ja mullassa. Poskessakin on haava. Mitä on oikein tapahtunut?”

      Pol käytti tilaisuuden hyväkseen. ”Iti on vaalatta!” hän huudahti. ”Iti kätki tanoa, että Polia jahlataan ja äitin, tetien ja Belin pitää juotta kalkuun, eikä taa palata itin luokte.”

      ”Missä hän on?” Beldin-setä kysyi ja astui askeleen lähemmäs. Pol nosti sormensa suuntaan, josta oli tullut. ”Pol vie telät ja äitin ja Belin itin luokte.”

      ”Ei”, äidin jämäkkä ääni sanoi. Pol katsoi äitiään silmiin. ”Ei, Pol. Sedät menevät,ja minä vien sinut ja siskosi turvaan.”
      ”Ei!” Pol kivahti, ”Pol lupati itille.”

      ”Isi tulee pian Polin luokse, kun kerrot, missä isi on”, äiti sanoi itsepintaisesti.

      Pol mulkoili äitiään. ”Ei!” hän kivahti ja rimpuili. Äidin ote kirposi ja Pol tipahti maahan, mutta nousi nopeasti ylös. ”Pol lupati itille! Pol pitää lupaukten!” Sitten Polgara lähti juosten takaisin isän luokse.

      ”Polgara! Beldaran!” Polgara kuuli äitinsä huutavan. Pol vilkaisi taakseen ja näki, että Beldaran oli lähtenyt hänen mukaansa. Nuorempi hymyili ja tarttui isosiskonsa käteen, jottei eksyisi.

      He lähestyivät melua, ja joku karjaisi. Polgara ja Beldaran pysähtyivät siihen paikkaan, irrottamatta otettaan toisistaan. Pol tunsi jalkoihinsa sattuvan, kun hän seisoi, mutta ei välittänyt. Isi oli tuolla, mistä kuului puhetta. Sitten puskien yllä näkyi soihtuja.

      ”Mittä iti on?” Beldaran kuiskasi hiljaa Polin vierestä. Pol katsoi pikkusiskoaan ja sitten pusikkoa, jonka takaa kuului puhetta. ”Tuolla valmaan. Tiellä on Paha-tetä ja pahoja kyläläitiä.”

      Polgara katsoi taas siskoaan, joka katsoi häntä huolestuneena. ”Tatuttaako pahat ihmitet itiä?” nuorempi tyttö kysyi.

      Pol nyökkäsi. ”Ne meinati polttaa Polin ja itin puukatan päällä, mutta iti pelatti Polin”, Polgara sanoi.

      Takaa kuului huohotusta. Lapset kääntyivät katsomaan ja näkivät heidän äitinsä ja setien tulevan paikalle. Äiti pysähtyi heidän eteensä ja oli varmasti aloittamassa saarnaansa, kun Belsambar-setä syöksyi äidin luokse ja kiskoi tämän maahan.

      ”Mitä sinä…” äiti kivahti, mutta setä sulki äidin suun kädellään ja sihisi hiljenemisen merkiksi.

      ”Jos he kuulevat tai näkevät meidät, meistä ei ole mitään iloa Belgarathille.”

      Polgara katsoi, kuinka aikuiset konttasivat lähemmäs puskaa nähdäkseen. Polgara teki samoin, mutta ennen kuin kukaan ehti kieltää, hän oli sukeltanut puskan alle nähdäkseen paremmin. Tyttö kuuli äitinsä sihahtavan hänen peräänsä ja seuraavaksi Beldaranille. Kun hän oli asettunut hyvin ja näki kyläläiset, Bel asettui hänen vierelleen.

      He katsoivat, kuinka kyläläiset pyörivät ympäriinsä soihtujen kanssa. Sitten Paha-setä, joka oli kiusannut ja satuttanut Polia, nosti kätensä ja puhui heille: ”menkää takaisin kotiin. Hän on nyt vankimme.”

      Kyläläiset mutisivat jotakin tyytymättöminä ja vähitellen lähtivät. Jäljelle jäi Paha-setä ja mustaan pukeutuneita sotilaita. He pyörivät jonkin ympärillä.

      ”Viedään hänet”, Paha-setä sanoi. Sotilaat poistuivat sivummalle, jolloin he näkivät hänet.

      Kumpikin tytöistä henkäisi. Isi makasi maassa liikkumatta.

      ”Iti”, Pol kuiskasi ja tunsi pian, kuinka joku tarttui hänen hameen helmastaan, muttei vetänyt pois. Tytöllä ei siis ollut syytä välittää siitä, vaan katseli, kuinka kaksi sotilasta otti tyttöjen isän käsivarsista kiinni ja laittoivat ne niskansa yli antaen tukea. Hitaasti, lähes yhtä aikaa sotilaat nousivat ylös, saaden tyttöjen isän myös nousemaan.

      Paha-setä sanoi jotain, mutta Pol ei kuullut, mitä. Hitaasti, aivan yllättäen isä avasi silmänsä ja katsoi Pahaa-setää, vastaten jotakin.

      Katsoessaan isänsä riutuneita kasvoja Polgara tunsi suurta riemua tietäessään, että isi oli kunnossa.

      Pahan-sedän kuolleilla kasvoilla oli hymy. Mies käänsi selkänsä isälle, puhuen jotakin. Tyttöjen isä seurasi hetken setää katseellaan, ennen kuin sulki taas silmänsä ja laski päänsä. Pol ei malttanut enään odottaa.

      ”Iti”, Pol kuiskasi hiljaa. Isä ei reagoinut. Jokin nykäisi Polgaran hameen helmasta, mutta tyttö ei välittänyt, vaan kokeili uudelleen, hieman kovemmalla äänellä: ”iti.”

      Uusi nykäisy. Paha-setä, isä ja sotilaat katsoivat heidän suuntaansa ihmeissään.

      ”Mitä olit sanomassa?” heidän isänsä kysyi yllättäen. Paha-setä käänsi katseensa häneen, vilkaisi vielä puskaa ja kääntyi taas poispäin, puhuen jostakin.

      Pol tunsi useamman nykäisyn, muttei malttanut lähteä. Hänen isänsä vaaleansiniset silmät olivat nähneet hänet ja katsoi Polia. Pol hymyili nähdessään, että isä oli huomannut hänet ja olisi voinut vaikka mennä ja purra ilkeitä sotilaita.

      Katsellessaan isäänsä Pol huomasi, että mies pudisteli päätänsä ja liikutti huuliaan.

      Pol ei ymmärtänyt.
      Jokin pakotti Polin takaisin äidin luokse, kun Paha-setä kysyi: ”mitä sinä teet?”

      Kaikki kävi niin nopeasti. Pol ei tiennyt, kuka oli ottanut hänet syliinsä, kun hän kuuli isänsä huutavan: ”juoskaa! Paetkaa henkenne edestä!” Huuto oli hätähuuto. Varoitus.

      ”Väälä tuunta!” Pol kivahti itsepäisesti, kun joku kantoi häntä juosten poispäin isistä. ”Iti on tuolla!”

      Pol yritti rimpuilla, mutta lopetti vasta kuulessaan isänsä huudon katkeavan. He jähmettyivät paikoilleen.

      ”Mennään”, joku sedistä sanoi. Pol katsoi edelleen isänsä huudon suuntaan.

      ”Itii!” Pol kiljaisi, mutta hänen käskettiin olla hiljaa. Hän odotti isän vastausta, jota ei tullut.

      ’Mikti iti ei vattaa?’ Polgara ajatteli kyyneleiden valuessa hänen poskiaan pitkin ja nojasi sitten setänsä olkaa vasten. Hän sulki hiljaa silmänsä.

      ”Polgara-kulta. Isillä on kaikki hyvin, älä ole huolissasi. Pidä huolta äidistäsi ja siskostasi”, Pol kuuli päänsä sisältä isän pehmeän ja hyvin lempeän äänen. ”Tiedät, että isi rakastaa sinua aina.”

      ”Polkin lakattaa itiä”, Pol ajatteli ja nukahti.