Ctuchik pysähtyi ja kosketti partaansa. Hän katsoi pimeydessä ympärilleen välittämättä takanaan kuuluvasta kolinasta, tai hevosen levottomasta hirnahduksesta hänen vierellään. Hän oli viimeinkin saapunut puolen päivän matkan päähän Mardujoesta. Viimeinkin hän sai lähettää sotilaat takaisin kotiin. Niitä oli jo tarpeeksi.
”Voitte lähteä”, Ctuchik sanoi kääntyessään katsomaan takanaan seisovia sotilaita ja antoi hevosensa suitset yhdelle palvelijalleen, joka sitoi ne kiinni yöksi. ”Tai voitte pystyttää leirin ja levätä, ihan kuten haluatte.”
Sotilaat puhuivat tyytyväiseen sävyyn alkaessaan pystyttää telttoja. Ctuchik ei kuitenkaan välittänyt. Hän suuntasi askeleensa hevosen perässä olevien rattaiden luokse ja katseli kahta kaunista pikkutyttöä, jotka nukkuivat levotonta untaan.
”Et tekisi sitä”, Ctuchik kuuli jonkun sanova hänen takaansa. Hän tunsi äänen ja tiesi, kenelle se kuului.
”Mitä sinä teet täällä, Zedar? En muistaakseni pyytänyt apuasi”, hän kysyi irrottamatta katsettaan tytöistä. Hän tunsi Zedarin astuvan muutaman askeleen häntä kohti: ”Se ei kuulu sinulle. Eikä sinulla ole oikeutta tehdä tytöille mitään pahaa.”
Ctuchik naurahti kylmästi. ”No mutta Zedar”, hän sanoi kääntyessään Torakin kolmannen opetuslapsen puoleen. ”En vieläkään ymmärrä, miten pääsit mestarin oppilaaksi. Petturuudenko takia?”
Zedar nielaisi ja Ctuchik jatkoi: ”olet naurettava. Olet valmis puolustamaan veljesi, jonka petit, lapsia. Ajattelitko kenties taistella kanssani ja viedä tytöt takaisin Belgarathille esittäen sankaria?” Ctuchik pudisteli päätänsä odottamatta Zedarin vastausta ja kääntyi katsomaan uudelleen lapsia. ”Ei onnistu, Zedar. Belgarath ei ole sokea, eivätkä he aio ottaa sinua takaisin.”
”En ole menossa takaisin”, Zedar kivahti. ”Enkä ole pyrkimässä hänen suosioonsa. En vain halua, että satutat pieniä lapsia. Heillä on elämä edessään.”
Ctuchik hymähti. ”Sinun pitäisi kovettaa sydämesi, jotta pärjäisit”, hän sanoi hymyillen pilkallisesti ja otti nuoremman, vaaleahiuksisen tytön syliinsä. Hän oli paljon terveemmän näköinen kuin siskonsa ja Ctuchik kyllä tiesi ketä syyttää.
Hän irrotti ajatuksensa Beldaranista ja meni Zedarin luokse tarjoten tälle tyttöä. ”Ota hänet ja mene odottamaan Belgarathia”, Ctuchik sanoi hiljaisella, hieman käheällä äänellä päästäessään irti nukkuvasta tytöstä. ”Kerro, että odotan häntä Mardujoen lähellä sijaitsevassa kylässä.”
Zedar katseli, kuinka Ctuchik kosketti vielä Beldaranin vaaleita kutreja ja silitti tytön poskea.
”Minusta sinun ei kannata, et pärjäisi hänelle…” Zedar aloitti, mutta Ctuchik keskeytti: ”minulla on hänen vanhempi tyttärensä ja tiedän kyllä, mitä teen.”
Heidän välilleen laski hiljaisuus, jonka rikkoi Beldaranin pieni, rauhallinen hengitys.
”Varo häntä”, Ctuchik varoitti yllättäen. ”Ulkoa päin hän näyttää kauniilta ja hyvin vaatimattomalta tytöltä, mutta sisimmässään sijaitsee jotain sellaista, mitä et pysty kieltämään.”
Ctuchik kääntyi ja palasi rattaiden luokse. Hän nousi istumaan ottaakseen ohjakset käsiinsä ja katsoi vielä nukkuvaa Polgaraa hymyillen. ’Sinä tulet mukaani odottamaan isäsi tuloa’, hän ajatteli ja pisti hevoset liikkeelle.
Poledra oli nukkunut hyvin levottoman yön. Belkira ja Beltira olivat kyllä ehdottaneet, jos he olisivat jääneet naisen luokse, mutta Poledra oli kieltäytynyt hymyillen ja sanonut pärjäävänsä.
Hän ei pärjännyt.
Poledra heräsi seuraavan kerran aamuyöllä. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka pian aurinko nousisi, sillä hän ei uskaltanut avata silmiään katsoakseen. Hän ei uskaltanut edes liikahtaa, hädin tuskin hengittää. Nainen tunsi vain jotain pehmeää ja lämmintä poskeaan vasten. Se silitti hänen ihoaan hiljaisin ja hyvin rauhallisin vedoin.
Poledra nautti siitä. Se sai hänet kokonaan rentoutumaan ja unohtamaan hetkeksi murheensa. Kosketus oli niin lämmin, tuttu ja turvallinen.
Silittely loppui pian. Poledra oli vaipumaisillaan epätoivoon, kunnes tunsi käden otsallaan. Helpottuneena hän rauhoittui ja antoi käden olla, siirrellä hänen hiuksiaan. Se alkoi muistuttaa Belgarathia. Joskus, kun mies oli herännyt ennen vaimoaan, hän oli silittänyt naisen poskea tai siirrellyt hiuksia… Mutta Belgarath ei ollut laaksossa. Oliko tämä Poledran unia? Voisiko hän avata silmänsä katsoakseen ilman katumista?
Poledra sävähti tuntiessaan jonkin viileän koskettavan hänen ihoaan. Hitaasti hän avasi silmänsä ja näki, kuinka jonkun käsi kosketti hänen vasenta kättään. Kättä, jota hän piti tiukasti Belgarathin tyynyn ympärillä. Poledra oli illalla kietonut käsivartensa sen ympärille ja itkenyt itsensä levottomaan uneen.
Katsellessaan vierasta kättä Poledra huomasi, mikä se kylmä oli ollut, joka oli koskettanut häntä. Se oli sormus. Vähän samanlainen kuin hänen kihlasormuksensa.
Ajattelematta enempää hän otti miehen kädestä kiinni ja toi sen lähemmäs katsoakseen tarkemmin. Käsi oli miehen, se oli varmaa. Mutta nainen halusi nähdä sormuksen, joka näytti niin tutulta. Se muistutti niin paljon Belgarathin sormusta. Niin paljon…
Nainen tunsi vieraan katsovan häntä. Hän kohotti katseensa ja yllättyi: hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja tarttua miehen kaulaan halatakseen tätä.
”Herätinkö sinut?” lempeä ääni kysyi. Vaaleansiniset silmät loistivat kirkkaina ja miehen lyhyt, valkea parta oli puhtaan valkoinen, kuten hänen hiuksensakin.
Poledra oli liian väsynyt noustakseen, saati puhuakseen, mutta hän pudisti hieman päätänsä ja katsoi miestä kyynelien lomasta.
Mies katsoi lempeästi naista ja silitti taas hänen poskea. Nainen sulki silmänsä ja nautti kosketuksesta. Se ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Poledra nosti kätensä miehen käden päälle ja painoi kämmentä poskeaan vasten. Hän ei halunnut päästää tilaisuutta käsistään.
Mies hymyili ja tuli lähemmäs naista: ”kultaseni, olet väsynyt. Sinun pitäisi nukkua nyt, että jaksat.”
Poledra päästi miehen kädestä irti ja antoi sen siirtyä hänen otsalleen. Mies tuli lähemmäs ja painoi huulensa naisen huulia vasten. Nainen sulki silmänsä, vastaten suudelmaan hyvin halukkaasti. Kuinka paljon hän olikaan kaivannut sitä.
Yhtäkkiä Poledra tunsi itsensä kovin väsyneeksi. Hän sai juuri nostettua kätensä ja laski sen miehen niskaan, jottei mies ihan vielä lähtisi.
Mies irrottautui naisen suudelmasta ja kirkkaat, siniset silmät kohtasivat kullanruskeat silmät. Poledra nielaisi ja yritti pidätellä itkuaan. ”Annathan minulle anteeksi?” hän sai kysyttyä hiljaa. Mies muuttui hyvin vakavaksi, mutta silmistä loisti edelleen lempeys, kun mies silitti hänen hiuksiaan.
”Ei ole mitään anteeksi pyydettävää”, mies kuiskasi hiljaa vastaukseksi. Poledra avasi suunsa inttääkseen vastaan, mutta vieras laski sormensa hänen huulilleen hiljentääkseen hänet. ”Ei ole mitään, mitä sinun pitäisi pyytää anteeksi. Nyt, sulje silmäsi ja nuku. Tarvitset voimia.”
Poledra teki niin kuin häntä käskettiin. Nyt hän kuitenkin tunsi olonsa paljon turvallisemmaksi kuin illalla ja tunsi taas pientä toivoa.
Oloa paransi eniten se, että hän oli nähnyt taas kasvot, jotka olivat hänelle maailman tärkeimmät kasvot. Kasvot, joita Poledra rakasti yli kaiken.
Poledra heräsi puolenpäivän aikoihin. Aamu oli ottanut takaisin levottoman yön velat. Toisaalta nainen tunsi olonsa paljon virkeämmäksi ja oli valmis hakemaan lapsensa kotiin.
Levottomuus ja pieni haikeus sekoittuivat pirteyden sekaan. Kun hän istui sängyllä ja katseli ympärilleen, hän huomasi, ettei mies ollut tornissa. Poledra ei itse asiassa nähnyt jälkeäkään siitä, että siellä olisi käynyt ketään yön aikana. Oliko hän nähnyt vain unta tai kuvitellut kaiken? Oli hyvin raastavaa herätä todellisuuteen.
Poledra oli saanut pestyä itsensä ja pukenut päälleen, kun hän kuuli sävähdyksen mielessään. Hän jätti aamiaisen teon ja katsahti ulos. Ulkona ei ollut ketään, vaikka ilma oli hyvin kaunis.
Poledra laski katseensa takaisin aamiaiseensa, kun kuuli rappusista kolinaa. Pian väliovi lennähti auki ja Belsambar tuli huohottaen sisään.
Poledra laski veitsen kädestään ja katsoi miestä. ”Onko jokin hätänä?”
Belsambar tasasi hengityksensä ja nousi täyteen pituuteensa kasvot sädehtivinä ilosta.
”Belgarath on kotona.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti