Yhdeksäs luku: Järkkymätön päätös

Belgarath istui tyrmän kylmällä lattialla pidellen Polgaraa sylissään. Heti herättyään Polgara oli halunnut leikkiä ja Belgarath oli suostunut. Tyttö nauroi, kun hän oli kutittanut pienokaista ja se sai miehen murheet hetkeksi muualle. He olivat leikkineet yhtä sun toista leikkiä, kunnes Polgara oli väsähtänyt ja nukkunut isänsä sylissä päiväunet. Sillä aikaa Belgarath oli katsellut kivistä tyrmää. Seinässä oli pieni ikkuna, mutta se ei helpottanut mitään. Kaltereiden sijaan oli tavallinen ovi, joka oli lukossa ja todennäköisesti ovea vahti sotilaat. Ja miksi hän oli edes suunnitellut pakoa? Ctuchik hallitsi Polgaran mieltä. Belgarath tiesi myös sen, että Torak auttoi opetuslastaan, sillä kun hän oli yrittänyt ottaa Polin mielen valtaansa, jokin hyvin vahva mieli oli tuupannut hänet pois, eikä se ollut vain Ctuchikin.

      ”Iti”, Polgara sanoi nojaten isänsä koukistettuihin jalkoihin ja koukisti omia jalkojaan, etteivät ne vain osuisi kylmään lattiaan. Välillä tyttö oli yrittänyt sujauttaa jalkansa isän viitan uumeniin ja kerran Pol oli onnistunut sujauttamaan jalkansa Belgarathin tunikan alle miehen lämmintä ihoa vasten. Belgarath oli säikähtänyt äkillisestä kylmästä, mutta oli antanut tytön lämmittää pieniä jalkojaan.

      ”Niin, kultaseni?” Belgarath vastasi ja katsoi tytärtään suoraan silmiin.

      ”Mittä äiti ja Bel on?” tyttö kysyi. Belgarath nosti kätensä ja silitti tytön päälakea. ”He ovat turvassa”, hän vastasi. Sitten hän kokeili tytön paljaita jalkoja, jotka olivat taas kylmät. Belgarath sulki Polin jalat käsiinsä nostaen niitä ja puhalsi niihin lämpöä. Polgara nauroi. Se sai vanhuksen hymyilemään ja jatkamaan puhaltamista.

      Tuli hiljaisuus, kun Belgarath oli lopettanut puhaltamisen. Polgara istui edelleen isänsä sylissä nojaten miehen koukistettuihin jalkoihin. Tytärtään katsellessaan Belgarath muisti, kuinka paljon hän oli kaivannut perhettään ja nyt ensimmäisen kerran parin viikon jälkeen hän näki vanhimman tyttärensä.

      Yhtäkkiä vanhus kumartui ja suukotti tytärtään. ”Isillä oli pikku-Polia hirveä ikävä”, hän sanoi hiljaa.

      ”Polillakin oli itiä”, Polgara sanoi reippaalla äänellä. Belgarath nosti kasvonsa ja katsoi tyttöä, joka hymyili kujeellinen ilme kasvoillaan. ”Toiko iti tuliaitia?”

      Belgarath hymyili. ”Toin”, hän vastasi. ”Mutta se salaisuus odottaa kotona.”

      ”Onko te jotain kivaa?” Tyttö uteli. Belgarath iski silmään vastaukseksi ja hieroi parrakasta poskeaan Polgaran poskea vasten. Tyttö kikatti hillittömästi.

      Ovi aukesi. Polgara hiljeni, ja Belgarath nosti katseensa ovelle. Ctuchik asteli sisään kahden sotilaansa kanssa ja hymyili hitusen. ”Lienee aika esittäytyä kansalle.”

      Belgarath nousi ylös siirtäen Polgaran pois päältään. Hän tiesi tytön pelkäävän, sillä Polgara tarrautui hänen jalkaansa.

      ”Muodon vuoksi”, Ctuchik vastasi Belgarathin katseeseen, kun sotilaat alkoivat sitoa hänen käsiään köyden pätkällä. Vanhus sai vaivoin nostettua pelokkaan tyttärensä syliinsä, joka kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille.

      ”Miten jaksat kantaa häntä noin paljon?” Ctuchik kysyi, kun he poistuivat huoneesta ja lähtivät nousemaan rappusia ylös kohti eteistä. Belgarath loi häneen katseen, joka haukkui miestä tyhmäksi: ”se on isän tehtävä.”

      Ctuchik johdatti heidät ulos talostaan ja vei heidät kaupungin keskellä sijaitsevalle korokkeelle, jonka edessä seisoi kyläläisiä. He nousivat lavalle, ja Belgarath pani merkille, että ihmiset kantoivat mukanaan talikoita, luutia ja kaikkea, minkä kanssa voisi taistella. Mies tunsi olonsa hyvin epämukavaksi kansalaisten katseiden alla.

      Kiivas keskustelu jatkui, vaikka he seisoivat jo paikoillaan odottamassa hiljaisuutta. Ctuchik kääntyi Belgarathin puoleen: ”he ovat kansani, jonka olen koonnut ihmisistä, jotka eivät luota meidänlaisiimme.”

      ”Mutta tietävätkö he sitten sinusta?” Belgarath kysyi. Ctuchik pudisti pienesti päätänsä katsoen samalla kansalaisia. ”He tahtovat polttaa Polgaran roviolla”, hän sanoi tyynenä.

      Belgarath kavahti. ”Et voi!” hän huudahti. ”Minä kiellän, Ctuchik, et voi!”
      ”En minä ole siitä vastuussa, Belgarath”, Torakin opetuslapsi sanoi sääliä äänessään ja osoitti kyläläisiä. ”Puhu heille.”

      Ennen kuin Belgarath ehti sanoa mitään, Ctuchik oli jo kääntynyt ja hiljensi kyläläisiä. Hänen hengitys muuttui raskaammaksi siirtäessään katseensa Polgaraan. Siniset silmät tapittivat häntä luottavaisesti. Mies tuskastui ja katsoi uudelleen kansaa. Tietenkin Pol odotti, että isä pelastaisi heidät pinteestä, eikä osannut pelätä pahinta.

      Belgarathin sisintä kiristi, kun hän tiesi Polgaran odotukset. Mitä ihmettä hän voisi sanoa, jotta saisi edes tyttärensä vapaaksi?

      Ctuchik hiljeni ja katsoi Belgarathia odottavasti. Belgarath astui askeleen eteenpäin katsoen odottavia ihmisiä.

      ”He eivät tiedä, kuka olet”, Ctuchik sanoi hänen vierestään. Belgarath ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, vaan katsoi kyläläisiä ja mietti kuumeisesti aloitus sanoja.

       ”Tiedän, että haluatte polttaa minut roviolla, koska olen velho”, hän aloitti ja piti pienen tauon, ennen kuin jatkoi, ”ja tiedän, että tahdotte polttaa tyttäreni. Mutta minä pyydän, että harkitsisitte asiaa. Hän on vasta 3-vuotias ja hänellä on elämä edessään. Jossain tuolla”, Belgarath nyökkäsi epämääräisesti metsän suuntaan, ”hänen äitinsä odottaa lastaan epätoivoisesti kotiin.”

      Kyläläisten kesken kuului myötätuntoista keskustelua. Belgarath tunsi pientä toivoa aina siihen asti, kunnes joku huusi: ”entäs hiussortuva? Tytöstä voi tulla tuholainen tulevaisuudessa.”

      ”Ei!” Belgarath huudahti. ”Ei tule, kun kukaan ei opeta häntä.”
      ”Entäs hänen äitinsä?” joku kansan keskeltä huusi. Vanhus puri huultaan, mutta piti pinnansa. Hän oli valmis tekemään kaikkensa tyttärensä vuoksi, joten hän voisi valehdella vaikka lopun elämäänsä, jos se sitä vaati.  ”Hän on yhtä tavallinen, kuin tekin.”

      Kylän kesken kuului kiivasta puheensorinaa, ja Belgarath päätti käyttää sen hyväkseen. ”Kaikki velhot eivät ole pahoja!” hän huusi. ”Velhoillakin on tunteet, niin kuin teilläkin. Miettikää, jos teidän lapsenne uhattaisiin polttaa roviolla! Miltä se teistä tuntuisi? Varmasti yhtä pahalta kuin minustakin.”

      ”Valehtelija!” joku huusi. Belgarath oli sanomassa jotakin puolustukseksi, mutta pian kansa alkoi huutaa yhteen ääneen: ”rovio! Rovio! Rovio!” ja heittelivät kiviä. Belgarath käänsi selkänsä suojatakseen Polgaraa, joka kirkaisi peloissaan.

      Kivi sade loppui, ja Belgarath tunsi käden olkapäällään. ”Menkää kotiin!” Ctuchik huusi. ”Levätkää ja valmistautukaa yöhön.”

”Olen pahoillani, ettet onnistunut”, Ctuchik sanoi johdattaessaan Belgarathia paikalle, jossa hänet poltettaisiin. Kyläläiset olivat lähteneet, ja varmistettuaan, ettei kylän pihalla kuljeskellut enään muita kuin muutamia sotilaita heidän lisäkseen, Ctuchik oli avannut köyden Belgarathin käsien ympäriltä.

      ”Älä suotta ole”, Belgarath vastasi välinpitämättömästi. Ctuchik ei vastannut mitään. Miksi hän edes välitti? Hän saisi paljon valtaa ja kunniaa, jos saisi Aldurin vanhimman opetuslapsen pois elävien kirjoista. Jopa hän itse saisi mielenrauhan.

      Torakin opetuslapsi seisahtui puukasan eteen. ”Tässä se on”, hän sanoi katsoessaan matalaa, puista kasattua tasannetta. Se oli hyvin tarkoin rakennettu: reunat olivat loivasti ylöspäin noin metrin korkeuteen, johtaen leveälle, tasaiselle tasanteelle. Keskellä seisoi puinen tolppa, mihin uhri sidottaisiin.

      Ctuchikin harmiksi Belgarath ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta. Mies oli kyykistynyt ja katsoi tytärtään, joka oli juosten huutanut isäänsä ja esitteli nyt löytöään. Ensin isä selitti tyttärelleen jotakin ja käänteli esinettä käsissään. Sitten hän antoi sen tytölle takaisin, joka katsoi hieman ihmeissään esinettä, sitten isäänsä. Isä hymyili lempeästi tyttärelleen, joka alkoi suorastaan sädehtiä onnesta.

      Katsellessaan sivusta heitä Ctuchik näki, kuinka paljon yhteistä heillä oli. Polgara oli perinyt isänsä silmät ja aika paljon kasvonpiirteitä, kuten hymyn ja mulkoilu tavan. Vaikka tytön mulkoilut olivat ennemmin huvittavia, kuin pelottavia, hän näki niistä samankaltaisuutta, kuin isällä. Polgara oli myös perinyt isänsä uppiniskaisuuden, tyyneyden ja paljon sellaista, mitä Poledrassa ei todennäköisesti ollut. Poledralta Polgara oli perinyt todennäköisesti kauneutensa ja jotain muuta sellaista, mistä Ctuchik ei tiennyt. Hän ei edes tuntenut Poledraa, nähnyt vain kerran. Jos hän kysyisi Belgarathilta mitä tyttö oli perinyt äidiltään, hän voisi saada pitkän lista. Mutta se ei häntä lopultakaan kiinnostanut, mitä tyttö oli perinyt keneltäkin.

      Aldurin vanhin opetuslapsi suukotti tytärtään otsalle ja taputti tytön takapuolta hellästi, kun pienokainen kääntyi lähtien uudelle tutkimusmatkalle.

      Ctuchik ei ymmärtänyt sitä. Se oli jotain sellaista, mitä he kutsuivat rakkaudeksi. Sellaista, jota hänellä ei ollut…