Poledra juoksi minkä jaloistaan pääsi. Hänen oli päästävä mestarin tornille niin nopeasti kuin mahdollista.
Poledralla ei ollut aavistustakaan, minne Belsambar oli askeleensa suunnannut, kun he olivat lähteneet tornilta, mutta naisella ei ollut aikaa kääntyä katsomaan. Ei nyt. Hänen kärsivällisyytensä oli ollut vaakalaudalla odottamisen suhteen.
Poledra käski kiven siirtyä. Kivi siirtyi ja nainen juoksi portaikkoon, harppoen joka toisen askelman yli. Hän piti hameen helmansa tiukasti poissa jaloista, ettei vain kompastuisi hätäpäissään niihin.
Poledra tuli huipulle ja jäi katsomaan huonetta. Huoneessa seisoi kaksi miestä, jotka puhuivat keskenään. Toinen oli mestari, toinen…
”Hyvää huomenta, tyttäreni”, toinen miehistä sanoi. Poledra huomasi nyt, että he olivat kääntyneet kumpikin hänen puoleensa. Aldur katsoi lempeästi Poledraa ja varmasti tiesi, minkälaista taistelua hän kävi sisimmässään. Nainen ei kuitenkaan välittänyt. Hän siirsi katseensa toiseen mieheen, joka katsoi häntä takaisin. Se oli sama mies, jonka kasvot hän oli nähnyt aamuyöllä: kirkkaat, vaaleansiniset silmät, valkea tukka ja valkoinen, lyhyt parta. Ruskea viitta ulottui maahan ja tunikan päällä, hänen vyötärönsä ympärillä, jossa useimmat pitivät vyötä, miehellä oli köyden pätkä. Housut olivat moneen kertaan paikatut ja saappaat eri paria. Mies oli käärinyt hihansa ylös ja nosti nyt kätensä pois housun taskuista.
Siinä seisoi mies, jota nainen rakasti koko sydämestään.
Poledra ei sanonut mitään, vaan otti muutaman juoksuaskeleen ja halasi aviomiestään. Hän painoi itseään miestä vasten, niin lähelle kuin pääsi, kietoen kätensä miehen ympärille puristaen samalla ikävästä miehen tunikan selkämystä. Hän painoi kasvonsa miehen kaulaa vasten ja itki. Hän itki ikävästä ja ilosta, mutta myös syyllisyydestä ja epätoivosta.
Poledra tunsi helpotusta, kun Belgarath laski kasvonsa hänen hiuksiinsa ja kietoi kätensä tiukasti naisen ympärille. Nyt hän tiesi, että virheistään huolimatta Belgarath oli hänen kanssaan.
Oli hiljaista. Vain Poledran nyyhkytys rikkoi sen. Rauhoittuessaan hieman hän aisti muiden olevan paikalla, kenties katsoen myötätuntoisesti pariskuntaa, joka oli menettänyt kummankin lapsensa.
Totuus sivalsi Poledran sisintä. Hän oli kadottanut hänen ja Belgarathin lapset. Heidän yhteiset lapset… Ja mitä enemmän hän mietti asiaa, sitä kamalammalta se kuulosti.
Syyllisyys kasvoi hänen sisällään. Se oli kerrassaan sietämätöntä. Hän tunsi taas silmiensä kostuvan ja halun itkeä lisää. Nainen halusi pyytää anteeksi mieheltään huolimattomuudestaan, muttei pystynyt. Hän alkoi vain itkeä saamatta minkäänlaisia sanoja suustaan.
Poledra tunsi lämpimän hengityksen korvansa lähettyvillä. ”Kaikki järjestyy”, mies kuiskasi rauhallisella äänellä. Hän tunsi, miten mies suukotti hänen korvan vierustaa. Se sai naisen taas rauhoittumaan ja hän kuivasi kyyneleiset kasvonsa miehen tunikaan. Samalla Poledra nuuhkaisi ja tunsi piristyvänsä vähäsen, kun huomasi Belgarathin käyneen pesulla lähiaikoina. Hän sulki silmänsä hengittäen miehen tuoksua kooten samalla itseään.
”Belgarath”, Poledra kuuli jonkun sanovan. Hän tunnisti äänen kuuluvan Belkiralle tai Beltiralle. Poledra irrottautui hieman todetakseen puhujan olevan Belkira. Mies oli astunut askeleen eteenpäin ja näytti anteeksi pyytävältä.
”Me olemme todella pahoillamme”, Belkira sanoi. Poledra kuuli Belgarathin huokaisevan, muttei irrottanut otettaan vaimonsa ympäriltä, ja Poledra oli kiitollinen siitä. ”En tullut takaisin syyttämään ketään”, Belgarath sanoi rauhallisella äänellä ja katsoi veljiään. ”Tulin tänne, koska halusin tietää, mitä on tapahtunut ja…”
”Belgarath, meitä oli siinä lähettyvillä kuusi ihmistä, kun se tapahtui, eikä kukaan nähnyt”, Beldin kivahti. ”Aloittaakseni alusta, jotta tietäisit, mistä kaikki sai alkunsa…”
”Minä tiedän jo”, Belgarath keskeytti. Poledra nojasi päätänsä miestään vasten ja heidän katseensa kohtasivat. Poledra ei osannut lukea miehen kasvoilta mitään, mikä kertoisi hänen suunnitelmistaan.
”Ma pyydän, lapseni, istukaa ja rauhoittukaa”, Aldur sanoi lempeästi katsoessaan opetuslapsiaan.
He menivät omille paikoilleen istumaan. Poledra istahti miehensä viereen, nojaten tähän. Hän halusi tuntea Belgarathin rauhallisuuden lähellään.
”Ma olen kertonut veljellenne kaiken, mistä eilen puhuimme”, sanoi Aldur, joka ei ollut istuutunut alas.” Eikä asia parane, jos syytätte itseänne.”
”Mutta mestari. Meitä oli kuusi. KUUSI! Eikä kukaan huomannut mitään”, Belsambar intti itsepäisesti. ”Se on jo silkkaa huolimattomuutta.”
”Hän oli saanut mun veljeltäni apua piilottamaan läsnäolonsa”, mestari vastasi kärsivällisesti.
Tuli hiljaisuus. He kaikki uppoutuivat omiin ajatuksiinsa ja pohtivat tilannetta. Belgarath otti ensimmäisenä ajatuksensa esille: ”kuinka paljon Torak auttaa Ctuchikia?”
”Ma en osaa sanoa. Hänen opetuslapsellaan on oltava hyvät ehdotus ja suunnitelma saadessaan mun veljeni suostumaan.”
”Ja mitähän tarvitaan Torakin suostuttamiseen?” Belmakor pohti ääneen.
”Paljon, poikani. Hyvin paljon.”
”Mutta sanoit tuntevasi osan ajatuksista?” Beldin kysyi varmistaen kuulemiaan asioita. Aldur nyökkäsi. ”Aluksi, lempeä Beldin. Aluksi kyllä, mutta veljeni huomasi. Hän paransi selvästi tahtoaan.”
”Hän ei siis ottanut aluksi Ctuchikin pyyntöä vakavasti”, Belgarath tuumi ja raapi partaansa. Poledra aisti miehen pohtivan asioita, ja alkoi huolestua. Mitä ikinä mies suunnittelisikin, se olisi jotakin, mihin häntä, saati muita ei olisi otettu lukuun ja tämä keskustelu voisi johtaa ennen pitkään pieneen riitaan.
”Ma pyydän, mestari”, Belgarath sanoi lopulta ja nousi ylös. ”Kerro mulle, onko mahdollista, että Torak ehkä luopuisi auttamisesta ja jättäisi opetuslapsensa oman onnensa nojaan?”
Aldur kurtisti kulmiaan ja katsoi pyytävästi Belgarathia. ”Ma pyydän poikani, älä tee sitä yksin. Ma en tahtoisi mun veljeni tappavan sua ottaessas riskiä.”
”Mitä meinaat, Belgarath?” Beldin kysyi kulmat kurtussa.
”Mitä meinaat, Belgarath?” Beldin kysyi kulmat kurtussa.
Belgarath kääntyi Beldinin puoleen. ”Aion tietenkin hakea lapseni takaisin. Eivät he heitä tuo itsestään takaisin.”
”Minä lähden mukaasi”, Poledra sanoi ja nousi ylös. Hänen miehensä kurtisti kulmiaan merkiksi, ettei ehdotus ollut hyvä. Poledra oli tiennyt näin käyvän. Belgarathin huonoihin puoliin kuului uppiniskaisuus, eikä miestä ollut luotu antamaan helposti periksi. Mutta Poledra oli oppinut pelaamaan samaa peliä. Jos mies ei antaisi periksi, hän vänkäisi kunnes saisi tahtonsa periksi, ja ellei muuta, niin hän lähtisi mukaan vaikka väkisin.
”Et lähde, mikäli minä voin siihen vaikuttaa”, mies sanoi ykskantaan jatkaen: ”sinä jäät tänne odottamaan.”
”En!” Poledra kivahti. ”Minä lähden mukaasi. Ja minulla on jopa monta hyvää syytä”, hän lisäsi ennen kuin Belgarath ehtisi sanoa mitään vastaan. ”Olen vaimosi. Minun on oltava rinnallasi loppuun asti. Toinen, olen muistaakseni Polgaran ja Beldaranin äiti. Kolmanneksi, haluan myös kostaa Ctuchikille…”
”Mutta Torak”, Belgarath aloitti, mutta Beldin nousi myös ylös. ”Älä ole naurettava, Belgarath. Parempi seitsemän vastaan jumala ja kolme opetuslasta, kuin yksi.”
”Kahdeksan”, heidän mestarinsa sanoi laskien kätensä vanhimman opetuslapsensa olkapäälle. ”Jos mun veljeni aikoo puuttua tähän, ma puutun myös. Ja tietänette, että olen aina kanssanne, kun tarvitsette mua.”
Poledra hymyili ja kietoi kätensä Belgarathin ympärille nojaten tähän. Kaikki tuntui taas mahdolliselta. Lapset saataisiin pian kotiin ja kaikki olisi taas ennallaan.
Poledra sulki silmänsä hymyillen ja hengitti Belgarathin tuoksua. Heidän lapsensa olisivat pian turvassa heidän luonaan.
Hän kuuli miehensä huokaisevan. Poledra avasi nopeasti silmänsä katsoen miestään. ”Hyvä on”, hän sanoi alistuneesti. ”Mutta jos joku kuolee, niin syytän itseäni.”
Beldin pärskähti. ”Hyvä yritys, veli-kulta, mutta tällä kertaa se ei toimi.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti