Poledra kavahti hereille hiestä märkänä. Hän nousi istumaan sängyllään samalla, kun pyyhki kasvoiltaa hikeä. Vaistomaisesti hän katsahti vierelleen. Siinä, missä hänen aviomiehensä olisi nukkunut, nukkui nyt kaksi pientä tyttöä vierekkäin, päät isolla pehmeällä tyynyllä ja päällään valtavan kokoinen, paksu ja lämmin peitto. Tytöt olivat halunneet äidin viereen nukkumaan ja olleet hyvin innoissaan saadessaan nukkua heidän isänsä paikalla ja tämän käyttämissä lakanoissa. Poledra oli tarjoutunut vaihtamaan lakanat, vaihtamaan peiton pienempiin ja antamaan kummallekin omat tyynyt, mutta tytöt olivat halunneet nukkua isän käyttämällä peitolla ja isolla tyynyllä, jakaen ne keskenään. Itse asiassa Poledran sydän lähes suli, kun hän katseli lapsia, joiden päät lepäsivät rauhallisesti samalla tyynyllä ja kumpikin oli kääriytynyt valtavaan peittoon ilman minkäänlaista kinaa.
Nainen silitti kummankin tytön hiuksia vuorollaan ja antoi poskille suukot, ennen kuin nousi ylös ja asteli ikkunalle.
Aurinko oli nousemassa. Sen oranssiset säteet näkyivät juuri ja juuri taivaanrannan takaa. Sitä katsellessaan Poledra kietoi peittoaan tiukemmin ympärilleen ja alkoi kaivata miestään: sitä rähjäisen näköistä vanhusta, jonka sydän oli täynnä rakkautta. Sitä maailmankuulua Belgarathia, jota kaikki pelkäsivät. Missä hän oli juuri nyt? Milloin hän tulisi kotiin?
Poledra kuuli levotonta ääntä takaansa. Hän kääntyi ja katsoi sänkyyn, jossa toinen kaksosista liikahti levottomana.
”Ei hätää, kultaseni”, Poledra sanoi hiljaa tullessaan sängyn vierelle ja laski toisen kätensä lastensa ylle. ”Isä tulee pian kotiin. Sen aikaa äiti on tässä ja vartioi untanne.”
Poledra oli maassa polvillaan ja pesi tuomassaan vadissa vaatteita joen rannalla. Hän nosti välillä katseensa, jotta näkisi lastensa perään.
Oli kaunis kesäpäivä. Joki oli kauniin sininen, ruoho vihersi ja pieni tuuli virkisti mukavasti. Tytöt olivat onnellisia. He juoksivat vähän matkan päässä ja nauroivat. Heillä oli hauskaa ja se teki Poledran onnelliseksi.
Silti ajatuksen palautuivat takaisin hänen levottomaan oloonsa. Se oli ollut hänen mukanaan aina lapsien heräämisestä asti, mutta nainen ei osannut määritellä sitä. Se kertoi vain jostakin vaarasta.
Mistä vaarasta? Millainen vaara olisi kysymyksessä? Oliko Belgarathilla kaikki hyvin, vai tapahtuisiko se hänelle?
Nainen sai vaatteet pestyä ja nousi sitten seisomaan vati käsissään. Hän lähti nousemaan loivaa ylämäkeä ja katsahti tyttöjä, jotka istuivat tasanteella vähän matkan päässä hänestä ja nauroivat.
”Polgara! Beldaran! Palataan kotiin”, hän huusi tytöille ja lähti edeltä kävelemään kotiin päin. Hän huomasi pian vierelleen tulevan haukan, jonka pyrstössä oli sininen raita. Poledra hymyili: ”kas, sinä palasit.”
Haukka katsahti Poledraa, ennen kuin värjyi pienikokoiseksi, kyttyräselkäiseksi mieheksi. Poledra nyrpisti nenäänsä, minkä mies näki. ”Älä nyt viitsi, Poledra. Minä juuri palasin ja sinä alat valittaa hajusta”, mies ärähti. Uteliaana hän kuitenkin katsahti vatia, jota Poledra kantoi: ”Mitä siinä on?”
Poledra laski katseensa vaatteisiin. ”Kävimme pesemässä vaatteita”, hän vastasi. Beldin parahti epätoivoissaan. ”Peseminen ja vaatteet evät mahdu samaan lauseeseen”, hän ärähti ja katsoi taas uteliaana Poledraa. ”Mutta sanoit ’kävimme’. Oletko saanut Belgarathin pesemään pyykkiä?”
Nainen naurahti. ”Voi, en. Minulla oli pieniä apulaisia.”
Ennen kuin Beldin ehti kysyä enempää, hänen takaansa huudettiin jo Beldin-setää. Mies kääntyi ja säikähti nähdessään kaksi tyttöä, jotka juoksivat häntä kohti. Nopeasti Beldin värjyi takaisin haukan hahmoon ja lensi matalalla karkuun Polgaraa ja Beldarania, jotka juoksivat nauraen sedän perään.
Poledra hymyili. Tuo leikki miellytti aina lapsia. Beldin oli joskus oikein yrittänyt vältellä tyttöjä, mutta he olivat vain seuranneet setäänsä, kai luullen sitä leikiksi. Lopulta Beldin oli tehnyt sitä tahallaan.
Päästyään tornin luokse Poledra huomasi Belkiran ja Beltiran seisovan tornin edustalla ja pitivät Polgaraa ja Beldarania sylissään. Beldin seisoi vieressä ja tuntui olevan keskittynyt johonkin. Naisen tullessa paikalle Beltira nosti sormen huulilleen merkiksi olla hiljaa.
Pian Beldin katsahti Poledraa. ”Kutsuin Belmakorin ja Belsambarin tänne”, hän sanoi ja käänsi katseensa sitten heidän tornejaan kohti.
Poledra paransi käsissään olevan vadin asentoa. ”Mitä on tekeillä?” hän kysyi. Vastausta ei kuitenkaan tullut. Poledra katsoi Belkiraa ja sitten Beltiraa saadakseen jonkinlaisia vastauksia. Hänen pettymyksekseen kumpikin kohotti olkiaan tietämättöminä siitä, mitä Beldin hautoi.
”Kutsuitte”, Belmakor lausahti ja katsoi heitä kysyvästi Belsambar vierellään. He vaihtelivat keskenään katseita, ennen kuin Belkira ja Beltira laskivat Beldaranin ja Polgaran maahan. He kerääntyivät lähelle toisiaan, jättäen kaksostytöt muutaman askeleen päähän leikkimään.
Poledra loi Beldiniin läpitunkevan katseen, joka kysyi, mitä oli tekeillä. Kyttyräselkä nielaisi ja vilkaisi tyttöjä. Sitten hän kääntyi takaisin muiden puoleen luoden katseen heihin kuhunkin vuorollaan: ”Hyvä on”, hän aloitti. ”Missä Belgarath on?”
”Tserekin luona”, Poledra vastasi. ”Sinne mestari hänet viimeksi lähetti.”
”Koska hän tulee takaisin?” Beldin kysyi ja katsoi Poledraa.
Poledra tuijotti takaisin ja kohautti olkiaan. Kukaan ei tiennyt ja se sai Beldinin tulistumaan. Poledraa hän syytti eniten: ”Olet hänen vaimonsa, sinun pitäisi tietää!”
”Älä viitsi, Beldin”, Belsambar sanoi, siirtyen puolustamaan Poledraa. ”Emme me voi vahtia toisiamme koko aikaa.”
Beldin kirosi hiljaa. ”Ei auta, pitää siis pärjätä ilman”, hän mutisi ja raapi päätään mietteissään.
Belmakor kohotti kysyvästi kulmiaan: ”Mitä on tapahtunut, vanha veikko?” hän kysyi. ”Miksi sinä nyt kaipaat vanhinta veljeämme?”
Beldin huokaisi. ”Koska näin Ctuchikin”, hän sanoi ja jatkoi: ”Paluu matkallani Malloreasta näin hänet kuljeksimassa ympäriinsä ja päätin seurata. Pian huomasin sen lurjuksen matkaavan laaksoa kohti. Kadotin hänet eilisen sumun takia ja tulin niin nopeasti varoittamaan kuin pääsin.”
Belkira ja Beltira henkäisivät. Poledran sydän jätti yhden lyönnin välistä. Siitäkö johtui hänen levottomuutensa? Ctuchik voisi olla missä vain. Mitä se lurjus tekisi laaksossa? Hänhän pelkäsi Belgarathia... Paitsi jos Ctuchik tiesi hänen olevan poissa. Tai jos Ctuchik etsi Belgarathia.
Poledra tunsi itsensä vieläkin levottomammaksi ja katsoi miehiä.
”Mitä hän täältä haluaa?” Belsambar kysyi, pukien Poledran ajatukset sanoiksi. ”Hän pelkää Belgarathia, ei hän tulisi tänne…”
”Paitsi jos hän tiesi, että Belgarath on matkalla”, Poledra keskeytti ja suoristautui katsoakseen, missä lapset olivat.
Hän ei nähnyt heitä.
Tietämättään hän pudotti vadin käsistään, joka herätti miesten huomion. Belsambar tarttui Poledran olkapäistä kiinni. ”Mikä hätänä?” hän kysyi. Poledra osoitti sormellaan kohtaa, jossa Polgara ja Beldaran olivat istuneet. ”Minun lapseni…”
”Mihin he katosivat?” Belkira ja Beltira kysyivät yhteen ääneen.
He etsivät tyttöjä tornien lähistöltä, kunnes Belmakor ilmoitti, että heidän pitäisi tutkia koko laakso. Beldin otti ohjat käsiinsä ja jakoi kaikille eri alueet, ennen kuin hajaantuivat.
Poledra juoksi hädissään takaisin rannalle, josta oli tullut vähä aika sitten pesemästä pyykkiä. Hän juoksi alas rantaan ja katseltuaan hetken ympärilleen saamatta minkäänlaista vihjettä, hän vajosi itkien polvilleen. Hän upotti kätensä hiekkaan.
”Missä…” nainen mutisi epätoivoissaan. Hän sulki silmänsä ja kokosi tahtonsa tutkiakseen koko laakson ajatusten avulla. Poledra tunnusteli jokaisen kolkan ja löysi jokaisen Aldurin opetuslapsen ajatukset, mutta ei Beldaranin tai Polgaran ajatuksia. Hän etsiskeli jopa laakson ulkopuolelta.
Ei mitään.
Pahin ajatus tulvahti Poledran mieleen. Mitä, jos tytöt olisivat…
”Ei”, Poledra mutisi päättäväisesti, kuivasi silmänsä ja nousi ylös. Hän ei luovuttaisi. Ei nyt. Hänen oli löydettävä lapset ja mielessään hän lupasi miehelleen löytävänsä lapsensa keinolla millä hyvänsä; elävinä tai kuolleina.
Belgarath pysähtyi paikoilleen. Sisimmässään hän tunsi, kuinka jokin repi hänen sieluaan palasiksi. Tuntui, kuin tuttu ääni olisi huutanut ja itkenyt hänen päänsä sisällä. Sitten epätoivo. Hapuilevaa epätoivoa, joka muuttui lähes tuskalliseksi.
”Belgarath?”
Vanhus heräsi ajatuksistaan ja katsoi Tserekiä, joka katsoi häntä ihmeissään. ”Onko kaikki hyvin?”
”On”, Belgarath vastasi ja hymyili. ”Tulen pian perässä. Taisin unohtaa sopimuksesta oman kopioni saliin”, hän lisäsi. Tserek nyökkäsi ja lähti edeltä jatkamaan matkaansa.
Belgarath kääntyi katsomaan ikkunasta ulos. Mitä se äskeinen oli ollut? Hän ei tiennyt, mutta yhden asian hän tiesi varmaksi: hänen oli palattava laaksoon, hinnalla, millä hyvänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti