Kolmastoista luku: Vapautus

”Hyvä on, oletteko valmiina?” Beldin kysyi. Belmakor ja Belsambar nyökkäsivät.

      He katsoivat, kuinka Beldin muutti hahmonsa haukaksi ja jätti kaksikon seisomaan metsään.

      ”Vihaan näitä asuja”, Belmakor valitti. Belsambar vilkaisi veljeään ja katsoi sitten epämukavaa asuaan. Mustat housut olivat ihossa kiinni, vyöllä roikkuva miekka oli painava ja viitan huppu oli kamalan iso. Paita oli yhtälailla ihon myötäinen ja nahkahanskat tiukat. Rautainen, mustaksi värjätty maski haisi epämiellyttävälle. Kengät puristivat ikävästi.

      ”No, kunhan saamme Belgarathin vapaaksi, niin pääsemme näistä eroon”, Belsambar sanoi laittaen maskin kasvoilleen. Belmakor nyökkäsi ja peitti myös kasvonsa.

      Ilta aurinko peitti kaupungin. Kyläläiset olivat rauhoittuneet ja kulkivat nyt hyvin rauhallisina ympäriinsä. Puheensorina oli iloista ja hyvin ystävällistä. Jopa Belmakor näki kylän kauniit naiset eri valossa.

      ”Ei nyt, Belmakor”, Belsambar kuiskasi levottomana maskinsa takaa, kun näki veljensä katsovan ohikulkevien naisten perään. ”Meidän pitää löytää Belgarath.”

      Belmakor riisti katseensa naisesta. ”Mutta voisin saada heidät puhumaan siinä samalla.”

      Belsambar huokaisi ja muistutti veljeään suunnitelmasta. Vaikka hän ei nähnyt sitä, hän tiesi Belmakorin pahastuvan asiasta. Belmakor oli ollut liian pitkän ajan laaksossa ilman naisia.

      He kävelivät ympäriinsä pientä kylää odottaen Beldinin harhautusta. Kumpikin miehistä piti katseet taloissa yrittäen löytää Ctuchikin piilopaikan. Mikään ei kuitenkaan vihjannut Torakin opetuslapsen olemassaolosta, paitsi sotilaat.

      Lopulta heitä onnisti. Belmakor tökkäisi kyynärpäällään Belsambaria kylkeen ja nyökkäsi huomaamattomasti taloa, josta astui ulos kaksi sotilasta. Belmakor ja Belsambar vilkaisivat toisiaan ja menivät yhteistuumin talolle. Jos Ctuchik ei olisi siellä, niin ei olisi Belgarathkaan.

      He seisahtuivat eteiseen ja katsoivat ensin rappusia, jotka veivät yläkertaan, sitten ovea.

       ”No, rappuset vai ovi?” Belmakor kysyi. Belsambar oli juuri vastaamaisillaan, kun ovi aukesi ja yksi sotilas astui ulos.

      ”Siinä te olettekin”, sotilas sanoi, kun oli hetken katsonut heitä. ”Pelkäsin jo, etten pääsisi ikinä pois.”

      Belsambar mutisi vastaukseksi ja meni ovesta sisään Belmakor perässään. Heidän yllätyksekseen oven toisella puolella oli kiviset rappuset ja kiviset, kylmät seinät, joille oli kiinnitetty soihtuja valoksi. Jokainen askel kaikui seinissä ja se sai Aldurin opetuslapset levottomiksi. Heidän askeleensa kuultaisiin.

      He tulivat tasanteelle. Käytävä oli lyhyt, sen seinillä jatkui soihtujen rivi ja käytävän päässä sijaitsi ovi, jonka edessä seisoi hermostunut sotilas.

      Sotilas tuli heitä vastaan, kun he astelivat lähemmäs. ”Luojan kiitos, että tulitte”, sotilas henkäisi ja tarttui Belmakorin olkapäistä kiinni. ”Ctuchik on seonnut, enkä halua olla täällä enään yhtään enempää.”

      Sotilas kääntyi ja meni ovelle. Belmakor ja Belsambar vaihtoivat keskenään katseita, ennen kuin menivät miehen luokse. Oliko Ctuchik todella seonnut entisestään? Belsambar ei halunnut tietää, mitä tapahtuisi, jos hän ja Belmakor jäisivät kiinni.

      Mies avasi oven ja kehotti menemään sisälle.

      ”He saapuivat, herrani”, sotilas sanoi pelokkaalla äänellä heidän takaansa. Ctuchik nyökkäsi, muttei katsonut ovelle päinkään.

      Ovi sulkeutui ja Belmakor ja Belsambar menivät varoen eteenpäin nähdäkseen Belgarathin.

      Järkytys oli suuri. Belsambar nieleskeli ja teki kaikkensa, jottei juossut vanhimman veljensä luokse. Jos hän ei näkisi Belgarathin rintakehän kohoilevan, vanhusta olisi voinut luulla kuolleeksi. Kasvot olivat nokiset, tuskasta vääristyneet ja hitusen multaiset kuten vaatteetkin. Väri oli paennut miehen kasvoilta. Silmät olivat kiinni, eikä mies liikahtanut vähääkään. Mitähän Poledra sanoisi tämän nähdessään?

      Ctuchik seisoi Belgarathin edessä kädet taskuissaan ja katse tiukasti vihollisessaan kasvoillaan tyytymätön ilme. ”Sanon tämän viimeisen kerran, Belgarath”, mies sanoi hiljaisella äänellä. ”Mikään ei enään pelasta sinua. Myöntäisit sen itsellesi, kuten minullekin.”

      Belsambar tunsi helpotuksen, kun Belgarath avasi silmänsä ja nosti katseensa Ctuchikiin. Miehen kasvoilta oli kadonnut uupuneisuus ja riutuneisuus, tilalla oli pelottava, uhkaava Belgarath, jota ei mikään tuntunut lannistavan. Kasvot kertoivat kuitenkin enemmän. Vaikka hän olisi kuinka mulkoillut vihollistaan, Belsambar näki miehen vanhempana, kuin oli ja tiesi, ettei hänellä ollut hädin tuskin voimia mihinkään.

      ”Et usko tuohon enään itsekään”, Belgarath vastasi kähisevällä äänellä. ”Toistat tuota varmaan itsesi vuoksi.”

      ”Luonteesi ei ainakaan ole kärsinyt vähääkään”, Torakin opetuslapsi tokaisi ja avasi suunsa, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun maa tärisi heidän jalkojensa alla. Belsambar kuuli tutun äänen päässään, mikä kertoi siitä, että joku oli käyttänyt tahtoaan.

      Ulkoa kuului kyläläisten huutoja. Oliko Beldin jo iskenyt?

      Ovi aukesi ja yksi sotilaista katsoi heitä oven raosta. ”Herrani. Kyläläiset ovat villiintyneet. Joku velho on kuulemma tehnyt jotakin, ja he aikovat napata hänet.”

      Ctuchikin ilme vauhkoontui. ”Käske muutaman sotilaan jäädä kylään vahtimaan ja muut voivat lähteä katsomaan kyläläisten perään.” Hän piti pienen tauon, ennen kuin sanoi tulevansa pian perässä. Sotilas nyökkäsi kuuliaisena poistuen paikalta.

      ”Sano, mitä tahdot, vanhus”, Ctuchik sanoi kohdaten Belgarathin siniset silmät, ”mutta nyt olen tosissani. Kuka tahansa tuo riehuja sitten onkin, vannon sinulle, ettei hän selviä helpolla. Ja sinuna todella toivoisin, ettei se joku satu olemaan vaimosi.”

      Kalpeakasvoinen mies kääntyi Belmakorin ja Belsambarin puoleen. ”Vahtikaa häntä”, hän karjaisi. ”Kuka tahansa tänne yrittääkin, tappakaa hänet.”

      Belmakor ja Belsambar nyökkäsivät. Ctuchik vilkaisi vielä Belgarathia, ennen kuin kääntyi ja poistui huoneesta. He odottivat, että askeleet olisivat kaukana.

      Sitten tuli ihan hiljaista. Belmakor meni ovelle avaten sen. ”Ei ketään”, hän kuiskasi. Belsambar riisui maskinsa helpottuneena ja meni Belgarathin luokse. ”Oletko kunnossa?”

      ”Mitä sinä täällä teet?” Belgarath kysyi välittämättä Belsambarin kysymyksestä.

      ”Tulimme tietenkin pelastamaan sinut”, Belmakor vastasi ottaen maskinsa pois kasvoiltaan. He ryhtyivät vapauttamaan Belgarathia samalla, kun kertoivat suunnitelmastaan. Lopulta he auttoivat vanhimman veljensä ylös ja tukivat tätä.
      ”Kuule, Belgarath”, Belsambar sanoi maskinsa takaa, jonka oli laittanut takaisin vastentahtoisesti, ”jos tunnet olosi kovin heikoksi tai jotain, voit kyllä nukkua. Me selviämme kyllä.”

      Vain heidän askeleensa kaikuivat, kun he astelivat portaita ylös. Belmakor rikkoi lopulta hiljaisuuden: ”minusta tuntuu, että hän nukkuu jo.”

      Belsambar ei vastannut. Hän keskittyi vain pitämään veljensä pystyssä ja astelemaan portaita ylös. Se oli yllättävän vaikeaa ja vaikeni entisestään, kun ovi piti avata ja sulkea.

      Kaikki sujui hyvin, Belsambarin mielestä jopa liiankin hyvin, kunnes vähän matkan päästä talosta yksi sotilas huomasi heidät ja pysäytti. Kylä oli autio, muutamaa sotilasta lukuun ottamatta.

      ”Mitä te teette?” sotilas kivahti jämäkästi ja mulkoili heitä epäilevästi. Belsambar nielaisi. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa, millä voisi pelastaa tilanteen. Miksei hän ollut ottanut tätä huomioon?
      Onneksi hänellä oli luova Belmakor mukanaan. ”Tietenkin siirrämme hänet”, hän sanoi, kuin asia olisi ollut itsestään selvä.

      Sotilas kohotti toista kulmaansa. ”Kenen luvalla?”

      ”Omalla.” Belmakor tokaisi tajuamattaan ja lisäsi huomatessaan sotilaan uhkaavan katseen: ”Ctuchikilla ei ole aina aikaa miettiä asioita perinpohjin, mutta mieti sinä ja sano mielipiteesi: jos Belgarathin ystävät tulevat, he osaavat etsiä ystäväänsä tuolta. Nyt, kun siirrämme hänet tuonne”, Belmakor selitti huitaisten kädellään epämääräiseen suuntaan, ”he eivät löydä häntä ja kyläläiset saavat pitää velhon.”

      Sotilas näytti miettivältä. ”Tuo on kyllä toisaalta ihan totta, mutta ilman Ctuchikin lupaa…”

      ”Hyvä on, viemme hänet takaisin”, Belmakor sanoi kuulostaen surulliselta ja he kääntyivät takaisin päin. Belsambar katsoi uskomatta Belmakoria. Antoiko hän noin helposti periksi?

      ”Odota”, sotilas sanoi. He kääntyivät, ja sotilas katsoi heitä. ”Olette oikeassa. Viekää hänet muualle, jottei häntä löydetä.”

      ”No mutta kiitos”, Belmakor sanoi nyökäten. Belsambar tunsi syvää helpotusta, kun he jatkoivat matkaa.

      Yhtäkkiä Belmakor pysähtyi ja katsoi sotilasta. ”Ai niin, jos olisi mahdollista, niin voisitteko ehkä hankkia Ctuchikin taloon vartijat?”

      Sotilas katsoi ihmeissään heitä. Belmakor selvensi: ”harhautukseksi.”

      Sotilas nyökkäsi ja lähti matkoihinsa.

      He jatkoivat matkaansa yrittäen olla herättämättä huomiota ja epäillystä muissa sotilaissa. Kaikesta huolimatta eräs kysymys painoi Belsambarin mieltä. Hän katsoi mietteliäänä veljeään, kysyen kysymyksen, joka häntä vaivasi: ”etkö sinä tiennytkin?”

      ”Minkä?” Belmakor kysyi. Belsambar pyöritti silmiään. ”No tietenkin tuon äskeisen. Tiesit, että hän uskoisi tuollaisen valheen?”

      Belmakor kohotti olkiaan. ”Mallorealaiset ovat tyhmiä. Uskovat mitä vain, mikä voisi miellyttää heidän herraansa.”

      Belsambar hymyili maskinsa takana ja vilkaisi tajutonta veljeään. Hän ei oikeastaan ollut enään huolissaan Belgarathista, sillä hän tiesi vanhuksen toipuvan nopeasti. Ja mikä parasta, he saisivat viimeinkin hänet takaisin. He saisivat veljensä, Poledra aviomiehensä ja Polgara ja Beldaran isänsä takaisin. Niin kauan kuin sitä oli odotettu, nyt viimeinkin se toteutuisi.