Ctuchik nojasi kyynärpäillään pöytäänsä ja katsoi pientä tyttöä, joka tutki hänen antamaa esinettä. Se oli saanut tytön hiljaiseksi, kun tämä oli ryhtynyt huutamaan. Ctuchik katsoi tytön kauniilla kasvoilla olevaa arpea ja likaa. Mies myönsi, että syy oli hänen. Tyttö oli toisinaan hyvin kovapäinen, jolloin Ctuchikin oli pakko ohjata tyttöä ajatuksillaan. Tyttö tietenkin yritti laittaa vastaan, mutta oli epäonnistunut. Hän ei hallinnut vielä voimiaan, ja Ctuchik uskoi, ettei niitä oikein vielä ollutkaan.
Ctuchik katseli lapsen takkuisia, mustia hiuksia, joissa oli valkoinen hiussortuva. Se laskeutui kasvojen vasenta reunustaa. Mies oli yrittänyt leikata sitä irti kaikin keinoin, mutta se ei ollut katkennut. Hän sai siitä tietenkin paremman todisteen tytön alkuperästä.
”Vai on isäsi merkinnyt sinut”, hän mutisi hiljaa itsekseen ja hymyili. ”Polgara.”
Polgara nosti katseensa ja katsoi synkän sinisillä silmillä miestä. Ctuchik oli laittanut merkille, että tytön silmien väri muuttui syvän sinisestä teräksen harmaaseen, aina tunteiden mukaan. Hän epäili, ettei tyttö itsekään tiennyt sitä, eikä Ctuchik ollut huomannut, kuinka usein tyttö sitä teki, sillä kasvot kertoivat tunteista paremmin kuin silmät.
”Tiedätkö sinä, mitä on roviolla polttaminen?” Ctuchik kysyi ja katsoi tyttöä. Polgara mulkoili häntä ja pudisti päätänsä.
”Isäsi ei ole tainnut kertoa”, Ctuchik lisäsi rauhallisesti. Polgaran ilme hurjistui entisestään. Se olisi saanut miehen enemmin nauramaan kuin pelkäämään, mutta hän piti kasvonsa lukemattomina.
”Iti tulee hakemaan Polin poit”, Polgara sanoi jäätävällä äänellä. Ctuchik hymyili pilkallisesti: ”tai sitten hän ei tule”, hän sanoi.
”Tulee!” Polgara kivahti. ”Iti tulee aina ja titten iti on Pahalle-telälle hyvin vihainen, kun Pol keltoo, että tetä on tatuttanut Polia.” Polgara mulkoili Ctuchikia. ”Ja titten Paha-tetä pelkää itiä.”
”Paha-setä pelkää häntä jo”, Ctuchik mutisi hiljaa itsekseen. Sitten hän nousi ja meni ottamaan Polgaran syliinsä. Tyttö pisti aluksi vastaan, mutta Ctuchik pakotti Polgaran antautumaan.
Torakin opetuslapsi vei tytön ulos. Kyläläiset seisoivat siellä odottamassa häntä. Hän oli käskenyt sotilaiden hakea heidät katsomaan velhon tytärtä.
Ctuchik nousi lavalle, jotta kaikki näkisivät hänet ja tytön. Puheensorina alkoi ja Ctuchik nousi kätensä hiljenemisen merkiksi. Puhe väheni vähitellen ja kylään laski hiljaisuus, ennen kuin Ctuchik rikkoi sen: ”rakkaat kyläläiset.”
Sillä sai huomion. He katsoivat kylänsä johtajaa kunnioittavasti. ”Minun on kauhukseni kerrottava, että löysin eilen metsästä eksyneen tytön. Otin hänet mukaani, jottei hän harhailisi yksinään”, Ctuchik aloitti ja antoi kyläläisten esittää myötätuntonsa tyttöä kohtaan, kunnes jatkoi: ”ensimmäisenä päätin, että leikkaan tuon valkoisen sortuvan pois ja siistisin hänet, ennen kuin antaisin tytön asustaa kylässä. Hiussortuvaa leikatessa huomasin pienen ongelman.”
Ctuchik piti tauon, antaen kyläläisten ihmetellä asiaa. Hän otti veitsen, hyvin terävän sellaisen ja laski Polgaran lavalle seisomaan. Hän joutui taas käyttämään tahtoaan, jottei tyttö karkaisi. Samalla hän esitteli terävän veitsensä ja laskeutui polvilleen Polgaran viereen. Mies otti hiussortuvan käteensä.
”Pysy paikoillasi”, hän käski Polia ajatuksillaan. Hitaasti Ctuchik asetti veitsensä terän hiussortuvan juurelle ja niin, että kyläläiset näkivät, hän ryhtyi leikkaamaan.
Pian ihmiset haukkoivat henkeään. Polgaran hiussortuvalle ei käynyt kuinkaan. Ctuchik nousi ja katsoi villiintynyttä kansaa. ”Hän on velhon tytär!” hän huusi. Siinä samassa kyläläisten keskuuteen puhkesi puheensorinaa ja pian kaikki huusivat yhtä aikaa: ”rovio! Rovio! Rovio!”
Ctuchik katsahti tyytyväisenä Polgaraa. ’Miten aiot selvitä tästä tällä kertaa, Belgarath?’
Aurinko oli laskemassa, kun taivaanranta muuttui oranssinpunertavaksi. He olivat pystyttäneet telttansa hyvän matkan päähän kylästä. Belgarath olisi lähtenyt heti tutkimaan kylää, ettei Beldaranilla olisi ollut niin kova nälkä.
Poledra valmisti heille illallista, jonka syötyään he menivät metsän rajalle katsomaan kylää. Belgarath ei voinut olla huomaamatta kyläläisten kokoamaa puukasaa, jonka keskellä oli puinen tolppa. Se sijaitsi aika lähellä metsän rajaa.
”Mitähän varten he ovat kasanneet tuollaisen puukasan?” Belgarath kysyi kuiskaten. Hänen katseensa siirtyi kyläläisiin, jotka kulkivat ympäriinsä ja jokaisella oli kädessään talikko, harava, luuta tai mitä tahansa, mitä voisi käyttää aseena. Ihan kuin he odottaisivat sotaa.
”En tiedä”, Belsambar vastasi hieman hermostuneena hänen vierestään ja vilkuili kyläläisiä. ”Mitähän nuo odottavat?”
Beldin katseli myös kyläläisiä. ”Ovat ehkä peloissaan.”
Kukaan heistä ei tiennyt vastausta. He tarkkailivat levotonta kylää puskien takaa ja varoivat puhumasta liian kovalla äänellä. Muutamia mustaan pukeutuneita hahmoja, joilla oli huppu päässään ja kunnollinen miekka vyöllään, kulki kyläläisten seassa ja palasivat samaan rakennukseen, josta olivat tulleet ulos.
Beldin naurahti. ”Ctuchik on ottanut omia sotilaitaan”, kyttyräselkäinen mies huomautti.
Poledra alkoi olla kärsimätön. Hän tuli miehensä lähettyville. ”Missähän meidän pikku-Pol mahtaa olla?”
Belgarath käänsi katseensa varovaisesti vaimoonsa ja katsoi häntä suoraan silmiin. ”En tiedä. Ehkä siellä, missä Ctuchik on.”
He palasivat takaisin leiriin, istuen pitkän tovin puhumatta mitään. Belgarath katseli liekkiä ja pohti. Hänellä oli suunnitelma, mutta moniko pitäisi siitä, se oli eri asia. Eikä hän keksinyt mitään parempaa.
”Ääh, suunnitelmaa on vaikea keksiä, kun tie tiedetä, mikä tilanne tuolla on”, Belmakor huudahti tuohtuneena.
”Pitäisi tietää enemmän kylästä”, Beldin myönsi. Belgarath nousi ylös ja katsoi taivaalle. ”Minä menen sinne ja puhun Ctuchikin kanssa”, hän sanoi. ”Ja tuon Polin takaisin.”
”Minne iti menee?” Beldaran kysyi katsoessaan isäänsä, mutta ei saanut vastausta, kun Beldin nousi ylös: ”taasko tätä, Belgarath? Lopeta jo sankarin leikkiminen ja ajattele!”
”Minne iti…”
”Minä ajattelen”, Belgarath sanoi vastaan. Beldin naurahti haluttomasti
”Minne iti…”
”Sinun aivosi nukkuvat, vanhus”, Beldin tokaisi. ”Kuvittelet voivasi olla sankari ja jättää meidät muut varjoosi.”
”Minne iti…”
”Ihan tiedoksesi, en ole jättämässä sinua, saati ketään muutakaan varjoihin. Minä arvostan…”
”Älä valehtele!” Beldin ärähti keskeyttäen veljensä. ”Vanhimpana olo on tainnut nousta päähäsi, kun saat johtaa meitä muita. Kuvittelet pääseväsi mestarin suosikiksi ja saada hänet hylkäämään meidät muut!”
”Beldin”, Belkira ja Beltira kivahtivat yhteen ääneen.
”Minne iti…”
”Taidat olla mustasukkainen, vai mitä? Ihan tiedoksesi, en yritä mitään sellaista, ja jos kuuntelisit edes ehdotukseni loppuun, niin…” Belgarath yritti, mutta Beldin keskeytti hänet itsepäisesti: ”ei, en ole! En edes haluaisi olla sinunlaisesi ihminen, joka tunnetaan Helvetissä asti ja kehuskella sillä. En haluaisi olla sellainen, joka vie yksin kaiken kunnian, kuten esimerkiksi mestarin kiven palauttamisessa…”
”En ole ikinä vienyt Tserekin ja hänen poikiensa kunniaa siitä!” Belgarath karjaisi. Kaikki muut, paitsi Beldin, säikähtivät ja perääntyivät hieman.
”Rauhoittukaa nyt”, Belgarath kuuli Belsambarin sanovan ja tunsi veljensä tarttuvan hänen olkapäistään kiinni. Belmakor teki samoin Beldinille, joka yritti huomaamattaan hätistellä veljeään pois.
”Minne iti…” Beldaran yritti taas ja nyt hänen silmissään oli kyyneleet.
”Minä olen teille ja mestarille mitä olen, en halua olla…” Belgarath yritti sanoa rauhallisesti, mutta Beldin ei kuunnellut. ”Niin varmasti. Ja haluatko kuulla vielä jotakin? Minä säälin koko sydämestäni Poledraa, joka meni naimisiin kanssasi, ja tyttöjä, jotka saivat tuollaisen sydämettömän pölkkypään isäkseen, joka ajattelee vain itseään! Ihan vain sinullekin tiedoksi: Poledra ja tytöt olisivat ansainneet paljon, paljon parempaa kuin sinut!” Beldin huusi.
Tuli hiljaista ja kaikki katsoivat heitä. Belmakor, joka seisoi Beldinin takana, estäen veljeään hyökkäämästä Belgarathin kimppuun, oli kalvennut ja näytti säikähtäneeltä. Belsambar antoi kätensä tippua vanhimman veljensä olkapäiltä.
”Minne iti menee?” Beldaran parahti itkuisella äänellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti