Polgara juoksi niin lujaa kuin pienistä jaloistaan pääsi. Puiden kävyt, neulaset, oksat ja maan päälle nousseet paksut juuret tuntuivat ikäviltä hänen jalkapohjissaan, mutta hän ei luovuttanut. Isä tarvitsi hänen apuaan. Tyttö ei kyllä ymmärtänyt, miksi isä oli huutanut hänelle tai kieltänyt Polia palaamasta takaisin. Isä tarvitsi apua ennen kuin pahat kyläläiset tulisivat ja veisivät hänet.
Takaa kuului huutoja. Polgara pysähtyi ja katsoi äänten suuntaan. Ne tulivat sieltä, mistä Pol oli juuri tullut. Isä voisi olla vaarassa.
Mutta Pol ei oikein tiennyt, mitä tekisi. Hän oli luvannut isälle, että juoksisi äidin luokse, mutta toisaalta, isille voisi sillä aikaa käydä mitä tahansa. Mutta hän oli myös luvannut isille, ettei pysähtyisi tai palaisi kesken matkan takaisin.
Polgara katsoi hetken äänten suuntaan, ennen kuin pinkaisi taas juoksuun. ’Älä pelkää, iti. Pol tulee pian apuun.’
Polgara juoksi ja juoksi tietämättä, minne päin menisi. Pian hän kuuli edestään vaimeaa puheensorinaa ja puskien takaa näkyi jotakin liekkien kaltaista.
Pol heittäytyi kontalleen ja ryömi puskan alle. Hän yritti olla mahdollisimman hiljaa, mutta puskan rapina oli paljastanut hänet, ja nuotiolla istujat nousivat seisomaan.
Tyttö riemastui nähdessään setänsä, äitinsä ja siskonsa. Enempää ajattelematta hän konttasi pois puskan alta paljastaen itsensä.
”Polgara-kulta!” tytön äiti huudahti juostessaan Polin luokse, halaten ja suukottaen tytärtään samalla kun kertoi, kuinka ikävä äidillä oli ollut. Sitten, nopeammin kuin Pol oli odottanut, nainen irrottautui ja katsoi Polin kasvoja.
”Kulta, olet ihan nokinen ja mullassa. Poskessakin on haava. Mitä on oikein tapahtunut?”
Pol käytti tilaisuuden hyväkseen. ”Iti on vaalatta!” hän huudahti. ”Iti kätki tanoa, että Polia jahlataan ja äitin, tetien ja Belin pitää juotta kalkuun, eikä taa palata itin luokte.”
”Missä hän on?” Beldin-setä kysyi ja astui askeleen lähemmäs. Pol nosti sormensa suuntaan, josta oli tullut. ”Pol vie telät ja äitin ja Belin itin luokte.”
”Ei”, äidin jämäkkä ääni sanoi. Pol katsoi äitiään silmiin. ”Ei, Pol. Sedät menevät,ja minä vien sinut ja siskosi turvaan.”
”Ei!” Pol kivahti, ”Pol lupati itille.”
”Ei!” Pol kivahti, ”Pol lupati itille.”
”Isi tulee pian Polin luokse, kun kerrot, missä isi on”, äiti sanoi itsepintaisesti.
Pol mulkoili äitiään. ”Ei!” hän kivahti ja rimpuili. Äidin ote kirposi ja Pol tipahti maahan, mutta nousi nopeasti ylös. ”Pol lupati itille! Pol pitää lupaukten!” Sitten Polgara lähti juosten takaisin isän luokse.
”Polgara! Beldaran!” Polgara kuuli äitinsä huutavan. Pol vilkaisi taakseen ja näki, että Beldaran oli lähtenyt hänen mukaansa. Nuorempi hymyili ja tarttui isosiskonsa käteen, jottei eksyisi.
He lähestyivät melua, ja joku karjaisi. Polgara ja Beldaran pysähtyivät siihen paikkaan, irrottamatta otettaan toisistaan. Pol tunsi jalkoihinsa sattuvan, kun hän seisoi, mutta ei välittänyt. Isi oli tuolla, mistä kuului puhetta. Sitten puskien yllä näkyi soihtuja.
”Mittä iti on?” Beldaran kuiskasi hiljaa Polin vierestä. Pol katsoi pikkusiskoaan ja sitten pusikkoa, jonka takaa kuului puhetta. ”Tuolla valmaan. Tiellä on Paha-tetä ja pahoja kyläläitiä.”
Polgara katsoi taas siskoaan, joka katsoi häntä huolestuneena. ”Tatuttaako pahat ihmitet itiä?” nuorempi tyttö kysyi.
Pol nyökkäsi. ”Ne meinati polttaa Polin ja itin puukatan päällä, mutta iti pelatti Polin”, Polgara sanoi.
Takaa kuului huohotusta. Lapset kääntyivät katsomaan ja näkivät heidän äitinsä ja setien tulevan paikalle. Äiti pysähtyi heidän eteensä ja oli varmasti aloittamassa saarnaansa, kun Belsambar-setä syöksyi äidin luokse ja kiskoi tämän maahan.
”Mitä sinä…” äiti kivahti, mutta setä sulki äidin suun kädellään ja sihisi hiljenemisen merkiksi.
”Jos he kuulevat tai näkevät meidät, meistä ei ole mitään iloa Belgarathille.”
Polgara katsoi, kuinka aikuiset konttasivat lähemmäs puskaa nähdäkseen. Polgara teki samoin, mutta ennen kuin kukaan ehti kieltää, hän oli sukeltanut puskan alle nähdäkseen paremmin. Tyttö kuuli äitinsä sihahtavan hänen peräänsä ja seuraavaksi Beldaranille. Kun hän oli asettunut hyvin ja näki kyläläiset, Bel asettui hänen vierelleen.
He katsoivat, kuinka kyläläiset pyörivät ympäriinsä soihtujen kanssa. Sitten Paha-setä, joka oli kiusannut ja satuttanut Polia, nosti kätensä ja puhui heille: ”menkää takaisin kotiin. Hän on nyt vankimme.”
Kyläläiset mutisivat jotakin tyytymättöminä ja vähitellen lähtivät. Jäljelle jäi Paha-setä ja mustaan pukeutuneita sotilaita. He pyörivät jonkin ympärillä.
”Viedään hänet”, Paha-setä sanoi. Sotilaat poistuivat sivummalle, jolloin he näkivät hänet.
Kumpikin tytöistä henkäisi. Isi makasi maassa liikkumatta.
”Iti”, Pol kuiskasi ja tunsi pian, kuinka joku tarttui hänen hameen helmastaan, muttei vetänyt pois. Tytöllä ei siis ollut syytä välittää siitä, vaan katseli, kuinka kaksi sotilasta otti tyttöjen isän käsivarsista kiinni ja laittoivat ne niskansa yli antaen tukea. Hitaasti, lähes yhtä aikaa sotilaat nousivat ylös, saaden tyttöjen isän myös nousemaan.
Paha-setä sanoi jotain, mutta Pol ei kuullut, mitä. Hitaasti, aivan yllättäen isä avasi silmänsä ja katsoi Pahaa-setää, vastaten jotakin.
Katsoessaan isänsä riutuneita kasvoja Polgara tunsi suurta riemua tietäessään, että isi oli kunnossa.
Pahan-sedän kuolleilla kasvoilla oli hymy. Mies käänsi selkänsä isälle, puhuen jotakin. Tyttöjen isä seurasi hetken setää katseellaan, ennen kuin sulki taas silmänsä ja laski päänsä. Pol ei malttanut enään odottaa.
”Iti”, Pol kuiskasi hiljaa. Isä ei reagoinut. Jokin nykäisi Polgaran hameen helmasta, mutta tyttö ei välittänyt, vaan kokeili uudelleen, hieman kovemmalla äänellä: ”iti.”
Uusi nykäisy. Paha-setä, isä ja sotilaat katsoivat heidän suuntaansa ihmeissään.
”Mitä olit sanomassa?” heidän isänsä kysyi yllättäen. Paha-setä käänsi katseensa häneen, vilkaisi vielä puskaa ja kääntyi taas poispäin, puhuen jostakin.
Pol tunsi useamman nykäisyn, muttei malttanut lähteä. Hänen isänsä vaaleansiniset silmät olivat nähneet hänet ja katsoi Polia. Pol hymyili nähdessään, että isä oli huomannut hänet ja olisi voinut vaikka mennä ja purra ilkeitä sotilaita.
Katsellessaan isäänsä Pol huomasi, että mies pudisteli päätänsä ja liikutti huuliaan.
Pol ei ymmärtänyt.
Jokin pakotti Polin takaisin äidin luokse, kun Paha-setä kysyi: ”mitä sinä teet?”
Jokin pakotti Polin takaisin äidin luokse, kun Paha-setä kysyi: ”mitä sinä teet?”
Kaikki kävi niin nopeasti. Pol ei tiennyt, kuka oli ottanut hänet syliinsä, kun hän kuuli isänsä huutavan: ”juoskaa! Paetkaa henkenne edestä!” Huuto oli hätähuuto. Varoitus.
”Väälä tuunta!” Pol kivahti itsepäisesti, kun joku kantoi häntä juosten poispäin isistä. ”Iti on tuolla!”
Pol yritti rimpuilla, mutta lopetti vasta kuulessaan isänsä huudon katkeavan. He jähmettyivät paikoilleen.
”Mennään”, joku sedistä sanoi. Pol katsoi edelleen isänsä huudon suuntaan.
”Itii!” Pol kiljaisi, mutta hänen käskettiin olla hiljaa. Hän odotti isän vastausta, jota ei tullut.
’Mikti iti ei vattaa?’ Polgara ajatteli kyyneleiden valuessa hänen poskiaan pitkin ja nojasi sitten setänsä olkaa vasten. Hän sulki hiljaa silmänsä.
”Polgara-kulta. Isillä on kaikki hyvin, älä ole huolissasi. Pidä huolta äidistäsi ja siskostasi”, Pol kuuli päänsä sisältä isän pehmeän ja hyvin lempeän äänen. ”Tiedät, että isi rakastaa sinua aina.”
”Polkin lakattaa itiä”, Pol ajatteli ja nukahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti