He olivat palanneet etsintä retkeltä. Kukaan ei ollut nähnyt, saati löytänyt Polgarasta tai Beldaranista jälkeäkään. Poledra nojasi nyt kyynärpäillään pöytää vasten, peitti kasvot käsiinsä ja itki. Hän oli hokenut jo jonkin aikaa tyttöjen kuolemasta ja pelosta, mitä Belgarath sanoisi palatessaan. Lopulta Beldin oli kyllästynyt kuuntelemiseen ja käskenyt Poledran olla hiljaa.
Belkira ja Beltira olivat ottaneet keittiön haltuunsa Belgarathin ja Poledran tornissa. Olivathan he lupaa kysyneet, mutta Poledra ei ollut vastannut mitään. Hän oli vain takertunut vieressään istuvaan Belsambariin kiinni ja itkenyt. Nyt hän oli hieman rauhoittunut.
Kaksoset olivat juuri saaneet teen valmiiksi, kun Belmakor syöksyi huoneeseen huohottaen: ”mestari on täällä.”
Jokainen sävähti ja katsoivat häntä. Poledra toimi nopeimmin ja nousi ylös, poistuen juosten tornista. Mitään sanomatta he seurasivat naista niin nopeasti, kuin kykenivät, peläten, mitä Poledra suunnittelisi. Heidän helpotuksekseen nainen juoksi mestarin tornille. He tekivät samoin.
Poledra tuli tornin huipulle. ”Missä minun lapseni ovat?” hän huudahti ja katseli kyyneleisin silmin miestä, joka seisoi selkä häntä päin. Poledra puri huultaan ja odotti vastausta. Sen sijaan mies kääntyi ja katsoi häntä sinisillä silmillä, joista ei paistanut iloa, kuten usein ennen. Niistä näkyi myötätunto ja surua naista kohtaan.
Poledra ei pystynyt enään pidättelemään itkua, vaan ulvahti tuskaisesti ja meni miehen luokse kietoen kätensä hänen ympärilleen. Hän kaipasi lohtua suruunsa ja pelkoonsa.
Poledra tunsi miehen kietovan kätensä suojelevasti ja lohduttavasti naisen ympärille. Jokin kiskaisi hänen sisintään. Yhtäkkiä hänet valtasi suunnaton ikävä. Hän halusi, että Belgarath olisi hänen luonaan: sulkisi hänet syleilyynsä, suukottaisi ja kuiskaisi kaiken järjestyvän.
”Koska hän tulee takaisin?” Poledra sai kysyttyä itkunsa lomasta.
”Beldin”, hän kuuli miehen sanovan. ”Ota yhteyttä veljeesi. Hänen on palattava kotiin.”
”Kyllä mestari”, Beldin vastasi ja poistui. Poledra irrottautui ja katsoi ovelle, jossa muut seisoivat. Hitaasti hän käänsi katseensa ja kohtasi mestarin lempeän katseen. ”Hän tulee pian sun luokses, rakas tyttäreni. Hän tulee tietäessään, että sa tarvitset häntä täällä.”
Poledra nyökkäsi vaitonaisesti ja istuutui sitten Belgarathin paikalle. Muut tulivat ja istuutuivat myös omille paikoilleen yhtä vaitonaisina, kuin Poledra. Pian Beldinkin palasi ja kertoi pienestä keskustelusta.
”Hän sanoi olevansa jo matkalla, eikä kuulemma lepää ennen kuin on täällä”, hän kertoi ja istuutui tuolilleen.
Belsambar nojasi kyynärpäillään polviinsa ja katsoi Beldiniä. ”Kerroitko… Polgarasta ja Beldaranista?” Hän kysyi ja vilkaisi varovaisesti Poledraa.
”En”, Beldin vastasi, ”ajattelin… tai siis tunnettehan te hänet. Hänen reagointinsa voisi olla maailman särkeminen ja metsien, kaupunkien ja vuorien repiminen pois paikoiltaan, kunhan vain löytäisi lapsensa.”
”Minusta se on hyvä ele isältä”, Belsambar puolusti.
Belmakor kohotti olkiaan. ”Mutta on parasta, että hän palaa ensin laaksoon.”
Poledra nyppi Belgarathin tuolin käsinojaa mietteissään. Hän tiesi, että mestari tiesi jotakin tytöistä.
”Missä Polgara ja Beldaran ovat?” hän kysyi hiljaisella äänellä. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, ennen kuin Aldur vastasi mitään.
”He ovat kunnossa… toistaiseksi.”
”Toistaiseksi?” Belsambar toisti viimeisen sanan. Aldur huokaisi raskaasti ja katsoi mietteissään lattiaa. ”Meillä on oikeus tietää, mestari”, Belkira painosti.
Heidän mestarinsa nosti katseensa ja katsoi heitä. ”Olette oikeassa”, hän sanoi ja antoi katseensa kiertää heissä kaikissa vuorollaan ja pysähtyi Beldiniin. ”Olen ymmärtänyt, että sa olet pitänyt silmällä Urvonia ja sun vanhin veljes tarkkailee Ctuchikin liikkeitä.”
Beldin nyökkäsi vahvistukseksi.
Aldur nojasi tuolinsa selkänojaa vasten: ”hyvä on. Ctuchik on tehnyt Belgarathista itselleen pahemman vihollisen, kuin on ja tuntee suurta halua päästä hänestä eroon. Hän on todennäköisesti valmis tekemään kaikkensa miellyttääkseen mun veljeäni.”
Poledra puri huultaan ja sulki silmänsä kuunnellen: ”monen epäonnistumisen jälkeen hänen halunsa päästä eroon pojastani kasvaa ja hän jatkaa, kunnes keksii suunnitelman. Suunnitelman, joka toimii.”
Nainen tunsi katseen itsessään ja avasi silmänsä kohdaten vaaleansiniset silmän, jotka katsoivat häntä anteeksi pyytävästi: ”ma en tiedä tarkkaan, mitä mun veljeni opetuslapsi suunnittelee. Sain vain selville, että hän saattaa uhrata tyttärenne täydenkuun aikaan.”
”Miksi ihmeessä?” Beldin kysyi noustessaan seisomaan.
Aldur katsoi häntä kohottaen olkiaan. ”Noidille uhraaminen täydenkuun aikaan antaa uhraajalle suuremmat voimat.”
”Mutta hän on velho, niin kuin mekin”, Beltira intti itsepäisesti vastaan.
”Ma olen pahoillani, poikani ja tyttäreni, mutta ma en tiedä, pitääkö tämäkään paikkaansa. Veljeni auttoi häntä pitääkseen opetuslapsensa ajatukset piilossa hänen käydessään laaksossa. Jopa multa.”
”Siksi en siis tuntenut heidän läsnäoloaan”, Poledra sai sanottua hiljaisella äänellä. Tuli uusi hiljaisuus, jonka aikana ei kuulunut edes kiusallista yskäisyä.
”Hyvä on”, Belkira aloitti rikkoen hiljaisuuden. ”Jos nyt kuvittelemme, että uhraaminen on Ctuchikin tarkoitus, niin miksi hän tyytyi tyttöihin? Eihän hän hyödy heidän tappamisesta mitään”, mies sanoi ja katsoi kaksoisveljeään, joka nyökytteli kiivaasti päätään myöntymisen merkiksi: ”hän saa vain hyvin raivostuneen ja vihaisen Belgarathin peräänsä.”
”Hän tietysti ajattelee saavansa Belgarathin suremaan ja iskee, kun hänen mielensä ei toimi kunnolla”, Belsambar sanoi hiljaa raapiessaan päätänsä. Beldin nyökkäsi hyväksyttävästi ajatukselle. ”Mutta miten hän kuvittelee saavansa voimia lisää tytöistä? Belgarath on hänen vihollisensa, ei Pol tai Bel.”
”Unohdat nyt, vanha veikko, että he ovat hänen tyttäriään”, Belmakor vastasi. ”Olen perehtynyt hieman noituuteen, ja… no, jopa vihollisen sukulainen tai jälkeläinen, joka kantaa samaa verta, käy oikein mainiosti. Polgara ja Beldaran kantavat osaksi myös Belgarathin verta… Se riittää hyvin saamaan voimia lisää.”
Poledra katsoi Belmakoria hieman uteliaana. ”He… uhraavat siis vihollisensa, jotta saavat lisää voimia?” hän kertasi ääni hieman värähtäen. ”Joten, miten he sitten saavat voimansa? Hehän ovat noitia, jotka eivät periaatteessa usko henkiin ja tahtoon, niin kuin me.”
”Haluatko todellakin tietää?” Belmakor kysyi ja väri hänen kasvoiltaan pakeni. Poledra ei enään ollut niin varma, kuin aluksi oli ollut, mutta nyökkäsi. Belmakor nielaisi. ”Aluksi, kun he ovat tappaneet uhrinsa, he… No, he ottavat veren ja tekevät siitä juoman itselleen. Sitten…” Belmakor vaikeni ja näytti pahoin voivalta.
”No?” Beldin kysyi malttamattomana.
Belmakor puri huultaan ja katsoi heitä vuorollaan: ”he ottavat uhrin sydämen ja… syövät sen.”
He henkäisivät kaikki lähes yhtä aikaa silkasta kauhusta. Poledra katsoi Belmakoria uskomatta kuulemaansa, kunnes laski katseensa käsiinsä ja ryhtyi ajattelematta leikittelemään kihla- ja vihkiromuksensa kanssa. Mitä jos Ctuchik odottaisi täysikuuta, tappaisi hänen tyttärensä, keräisi veren talteen ja ottaisi sitten kiinni toisen tytön sydämestä ja irrottaisi sen syödäkseen?
Mitä jos hän tekisi niin hänen miehelleen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti